Vanha prässäämö

Se lähti, vilkutti vielä, muttei katonut taakseen, seurasi vain edeltäjiään hiljaisena. Katosi, enkä usko sitäkään enää näkeväni.
Ajatusta.
Montaki ajatusta. Ja ihan jokane on lähteny. Aika epäviihtysä tää mun pää, kun ei kotiudu tollaset sit millää. Tuuletus vois kyl auttaa. Tai siivous. Mut se siivous on mahdoton tehtävä, kuten on voinu päätelläkki jos on viittiny päätellä. Tuulettaa vois jos viittis mut en mä mitää viitti, en ole viittiny hetkeen.
Et on mulla ollu ajatuksia, mut. Nii. On ollut.

Ja ei se mitää et ne ajatukset kaikkoaa, mut se on pelottavaa et multa menee välilä tunteja hukkaan. Siis ihan vakavasti. En tiä kuinka paljon ja kuinka usein, kun enhän mä sitä ite huomaa, mut niitä katoaa. Kuukauden aikana on nyt kahdesti tullu ilmi et mä en muista muutamaa tuntia ollenkaan, toisella kertaa kyse oli samasta vuorokaudesta, jälkimmäisellä oletan et samasta viikosta. Ei minkäänlaista muistikuvaa et olisin tehny, puhunu, ollu kuten veli kertoi. Tai muistutti. Mä vaan en muista. Ei kaks kertaa ol mitää, jos niitä on vaan se kaks kertaa, vaan kun en tosiaan voi ite tietää et jotain on menny hukkaan ku en muista et olis mitään hukattavaa ollutkaan. Tuli vaan mieleeni.

Mä nyt sit tylsästi pläjäytän tähä parit korut ja huhuilen samalla joskos jokin yön väsynyt ajatus joutaisi istahtamaan tähän hetkeks. Jos mä houkuttelen suklaalla... Paitsi et ÄSP on tyhjä, joku on nakertanu koko äidin salaisen suklaapiilon eikä se joku ole sit tajunnu täyttää sitä ollenkaan. Kofeiini. Se on nyt vastaus. Vastaus klo.02
Mut ne korut ensi.

Ensinnä viimisin. Tässä päivänä eräänä maailma lykkäs ja yllätti ja siitä sit seuras et sain aarteita ja siitä sit taas seuras - kuinka yllättävää - tää;





Joo joo, kamera ja kuvaus ja blaablaablaa.
Noi harmaat akaatit. Voih ja oih. Ne on kauniita, sitä nyt ei jostain kumman syystä (mistäköhän?! kysynpä vaan ja tuijotan kiukussa kameraa - tai tuijottaisin jos en olis paiskannu sitä alalaatikkoon) tosta huomaa ollenkaan, mut oih. Harmaa värinä, ja kun se sit välkkyy noissa faseteissa ni joo, on ne.
Sit lisäsin Swarovskin kristalleja, sellasia jotka vaihtaa väriä, normisti ne on juur ton akaatin värisiä, mut sit ei kuitenkaan vaan kirkkaan veeleenvihreit tai lilahtavan vaaleenpunasia. Selkeetä. Mut siis vaihtavat väriään ja juurikin sopivasti toho akaattiin nähden. Näitä mä yhdistän jatkossaki.
Niin ja sit he roikuttavat hopeista Karen Hill Triben riipusta, ja kaulalle asettuu viel noi kukat, pienen säätövaran hännäs kukka kans. Ikäänkuin ette itte näkis.
Luonnollisesti hopeeta kokonaa. Nii ja pikkase patinoitua sellasta. En tykänny kirkkaast hopeest ja aattelin et sellane pikane varovaine patina, iha vaan kiilto pois, sellasen laitan, ja niin laitoinki, mut kuinkas ollakkaan, en ol enää lainkkast varma et oliks se oikee päätös. Samase.

Sit hopeoitua, ensimmäine kans akaattia, jälkimmäinen hematiittia ja turkoosia, yllättäen aika jännä yhdistelmä. Ja pöh, mitä mä selitän, näette te itte.






Sit viimisin tältä erää. Mut se mist mä itte taidan tykätä eniten.
Karneolia, Swaron helmiä ja kuparia.
Menee pitkänä tai sit kahdesti kaulan ympärille.




Mä en usko jumalaan. Enkä Jumalaankaan. Mut ristit, ne viehättää mua, en tiä miks. Ehkä 80-luvun Madonna teki pesän mun päähän. Entiä. Mut kuitenki, ristit, ne on mun. Haluisin sit tollasta ja tällästä ja sit viel tollast ja kaikkee. Ristejä mulle. Tai on mul pari tuol jemmas, mut enhä mä niit äraaski käyttää, tonki raaskein vaan siks et jäi vielä varakappaleita.

Varakappale.
Muutaman erinäisen sellasen haluisin. Jos vaikka elämästä. Tai jos ei varakappaletta ni sellane piristysruike olis jees. Ei siis sellane. Mut sellane. Lailline. Sellane et fiuuuu vaan ja taas jaksais elää.

Enkä sit ole masentunu. En. Mä vaan en just nyt jaks mitää. Tai jaksan. Mut en tee. Ku ei huvita. Ei jaksa huvittaa. Tai. Äh. Elämä. Sen mä tarviin. Ja aivot. Ne olis kans kivat. Edelleen. Ja voi, muisti. Se.
Mut sit en kuitenkaa haluu mitää, en oikeesti. Näin on just hyvä. Parenpi ku just hyvä. Pöpsy on terve, meil on koti, ruokaa, vaatteita. Koruilu aarteita, ne on ihan ekstraa ja luksusta. Ja ihania innostuksen hetkiä.

Josta tuliki mieleen. Jos mä kesällä hehkutin et maailman paras viikko on edessä, ja oliki, ni nyt hehkutan et sellane paras päivä on tulossa.
Haen veljeni ja mennään metsään. Etsitään piparkakkutalo ja syödään se. Ei. Mennään metsään kyllä, mut parenpaa ku kymmene piparitaloa (no, Pöpsy esittää täs varmasti eriävän mielipiteen, piparihiiri sen meetvurstihiiren lisäksi, oli muute paketti taas tyhjentyny ittellää). Mennään juuri enne pimeetä, laitetaan kynttilöitä ja ulkotulia ympäriinsä ja sit nuotio. Oon oottanu tällästä kunnon talvea et on lunta kunnolla, ja nyt sellane saatii, ni kyl täytyy mennä ja istua nuotiolla koko ilta. Yhdessä.

Itseasias Pöpsy haluis jäädä yöks, ja kyl mäki, mut en sit tiä, se tuskin onnistuu. Mut ehkä joku toinen kerta. Joskus ihan varmasti. Tällä kertaa nyt jahdataan satuolentoja ja tähtiä, toisella kertaa varusteita.

Se kahvi. Unohtus. No, nukkumaan sit. Hyvät yöt ja huomenet.
Mutki sais herättää.