Vaunus

Noniin. Tää vuoristoratavaunu on just nyt sellasessa tasanteessa, hidastuu hetkeks enne ku lähtee taas hirmu vauhdilla, joten istun äkkii alas ja laitan sormet puhuun enne ku vauhtii taas on liikaa. Tai ei se vauhti, vaan se korkeus tai päinvastane varsinki.
Nyt ei ole ollu mitään järkee taas täs olemises, meinaan et ... Emmätiä mitä mä meinaan. Olotilat vaihtelee niin et ei pysy peräs ja on iha hämmentyny ja rasittunu. En mä ees yritä pysyy matkas, mä vaan istun täs vaunus ja odotan et se pysähtyis ja antais hengittää.
Ja siis iha henkine vaunu. Ei mun elämäs ol mittää tapahtun.

Taino. Pieniä asioita. Ja positiivisia. Mut juur kun niistä ilahtuu ni jiihaa! taas mennään korkkiruuvin kautta alas. Ensi tuntuu et nyt tää kestää, ja viimeistään seuraavana aamuna herää ihan toisaalta. Ihan hullumaista vuoristorataa.

Oon mä kuitenki koruillu. Ai, että piti se sanoo aivan ku ette tajuais ku lättää taas kuvaa. Mitä te mitää mistää tajuutte ku tääl roikutte.
Ja siinä meni taas fiuuuuu pari lukijaa. Hah. Noei. Siel te piilos kurkitte ja mä mietin et hmm... kuka mitä kukakukahäh? Kävijälaskuri raksuttaa mut kukamitämikskuka?! Te olette vastuussa mun horjahtaneesta psyykkisestä tasapainosta - tasapainosta?! Minun psyykkinen tasapainoni?! No hah! Unohtakaa koko juttu.
Ja ihan turha selittää - häntä on yhtä hukas ku pää.

Tämä tässä näin. Hopeeseen linkitettyä vuorikristallia ja Swarovskin kristalleja (mitäs muutakaa, mä toistan itseäni). Noi yhdet swarot on taas niitä värii vaihtavii. Koekäytös pysy suoras vaik kivet onki toisel sivul painavanpii, hiukan meinaa ensi epäilytti.



Sit noita ihan samoja kierteisiä vuorikristalleja hiukan isonpien vuorikristallien (nugettien) kanssa ihan vaan hopeoituun kuparilankaan lykättynä. Tos kuvas näyttää kuin noi nugetit olis laadukkaanpia, vaan eivätpä ole (tai juuri nämä eivät ole), kyl noi pienemmät on kirkkaanpia. Tosin, isommat nyt saa valoa enemmä ja osaa vääntää ja puhuu sen ympäri esittämään ittensä paremmi. Kantsii olla valon kaveri.
Tai pimeen. Vielä parenpi.



Sit vielä yks ketju enne ku alan oikee sanoo jotain.
Millisistä hopeelenkeistä punottua kuningasketjuu ja pari isoo Swarokristallii roikuttimin. Aika kivasti noi hatut sopi toho. Muut tos ny ei olekkaa.
Tykkään punoo, kun vaan omistais tarpeeks hopeeta ni tekis kaulaketjuja ja vaikka mitä, yhdistelis et toine puoli kivee ja toine ketjuu jne. Huuuuoh. Joku kun tilais punotun kaulaketjun ni olis juhlaa.




Siinäpä ne tehdyt. Tai no ei, sit on muutama ihan peruslinkitys, menivät uusiin koteihi enne ku tajusin kuvata. Mut kuitenki.


Sitten. Ensinnä viittan tänne, eli mustiin. Nyt hänestä sit kuului. Soitti yks päivä, lyhyeks jäi puhelu - yllättävää. Mut sit tuli Pöpsylle postia. Tukkalenkkuja ja nopeesti ruutupaperille kirjotettu "kirje". Lainausmerkit siks et ... No. Kirje on siisti. Siistillä kirjeellä ikäänkuin kunnioittaa ja ilahduttaa lukijaa. Ja kirje on paljon muutakin mitä tuo ruutupaperinpala ei ollut.
Niin ja Pöpsy siis luki sen ääneen, mä en todellakaan sitä itse lukenu.
Mut nii, siinä oli et oivoi kun on kova ikävä ja tulen sitten sun syntymäpäiville.

Ai?!

Helppohan mun on väittää et mä hallitsen itse elämääni ton asian suhteen kun se ihmine ei ole missään yhteydessä meihin eikä ole hallittavaa tilannetta. Mä oon vuosikaudet tässä kohtaa sit nöyrtyny, antanu anteeks (no enemmä tai vähemmä), toivonu et jos nyt sit kelpaisin (myöhemmin et me kelvattais), jne. Silloinkin ku se ei nähny Pöpsyä ensimmäiseen vuoteen ku kiukutteli. Ajattelin et pakkohan sen on ainoasta lapsenlapsestaan välittää.
Miten niin pakko? Eihän lapsetkaan ole sille mitää, miks lapsenlapsi olis?

No. Mikään ei ole siis muuttunut. Se käyttäytyy juuri noin, loukkaa hylkää unohtaa - ja sit taas on kuin ei mitään ongelmia olisi koskaan ollutkaan. Voi kun on ikävä. Joopajoo. Toi jatkuu varmasti loputtomiin jos mä annan. Ja mähän päätin etten anna. Nyt se sit nähdään et pystynkö.

Äitinä mun on suojeltava lastani siltä samalta mitä musti mulle teki, tarkotan nyt lähinnä sitä henkistä puolta. En mä hemmetti sentään voi antaa lapseni kärsiä raastavia hylkäämisen, riittämättömyyden, huonommuuden tunteita vain siksi et "kyllä sun täytyy kun se on sun äiti". Ei jumalauta täydy! Ei mun tarvitse antaa yhdenkään ihmisen tässä maailmassa satuttaa mun tyttöäni, ei vaikka olisi mun äitini. Jos joku on toista mieltä niin tulee kattomaan mua silmiin ja kattoo tarpeeks tarkkaan - kunnes näkee.

Oon siis vihane. Miten se kehtaa?! Ja sit vielä joku kirjelappu postissa Pöpsylle. On ikävä. Joo, vittu, siks et olekkaan vuoteen käyny. Ja kaik muu. Eiaaargh.

En jaks selitel ees ittelleni. Kysymys on nyt vaan siitä et pystynkö mä pitään sen poissa. Mun täytyy. Jo itsenikin takia. Todellakin.
En tosiaa jaks. Kunha vaa ilmotin et nyt nähdään mihin musta on ku siitä sillo aiemmi kert selostin.

Itseasias en jaksa miettii enää mitää. Kun juttuu olis ni sit ei jaksa. Mä oon liia vaikee. Tai jotain. Ainaki jotain.
Nyt nukkumaan.