Potilaan omin sanoin

Päk

2011-03-13T12:00:00.018+02:00

Jos vihdoi sanois jotai.

Edellisee senverra et joo, annoin koruja annettavaks niille jotka ei jouluna saa mitään. Ne meniki seurakunnan työntekijöille. Aattelin et niitä ei kehdattu viedä kellee ja tuntuu aika tyhmältä ja hävettää et oon tänneki pistäny koruist kuvii jne. Ensi aattelin hiljentyy kokonaa mut sit aattelin et olkoot noi vanhat ikäänku kausi enne tätä kautta. Mää kasvan :)
En sit heti viittiny alkaa mitää omianikaa höpistä ku ne ei ketää kuitenkaa kiinnosta ni oon ollu hiljaa.
Nyt kuitenki aattelin et hittojako mä siitä kiinnostaako vai ei, kirjotan kuitenki. Tai kirjotan sit ehkä jatkos ku en viit vanhoi alkaa selostaa.

Oikeastaan täs olis vaikka mitä kerrottavaa, vaikka siitä miten ihmiset tyhmenee kun ne saa lapsia. Kas ku enne lapsia ne tietää lapsista enemmä ku ne joilla on lapsia - josta luonnollisesti seuraa et sit ku niillä on niitä lapsia itsellä ni ne ei enää tiedäkkään. Lasten saaminen saa sinut siis tietämään vähemmän lapsista.
Häh? Törmäsin kommenttiin "Siksi minä juuri tiedän nämä asiat lapsista kun minulla ei ole omia."
Mä oon ollu tosta huvittunu jo hetken. Eihän tollaseen voi sanoo mitään ni sitä sit vaa hymyilee sisään. Ensihölmistyksen jälkeen.

Tai sit mä voisin kertoa millaista on nukkua päivästä toiseen kokoajan. Kokoajalla tarkotan sellasta 16-20tuntia. Eikä vaan yhtä päivää vaan päivästä toiseen. Mut just ny oon hereil ja ollu täs viikonverra normaalimmal unen määräl ni en viit sit nukkumisest puhuu ku nukkumine tulee jo varpaidenki välist.

Sit vois kertoo siit miten peljästyin ihan tosissaa et must tulee samanlaine äitihirviö ku mihi oon ite joutunu törmäämää, mut seki meni ohi ni en sitäkää jaksa jauhaa. Mut pelästyin kyl. Siihen voisin sittenki kyl palata joskus jos jaksan. Ny en jaks enkä viit.

Et ei mul siis mitää asiaa. Elossa ja hyvinvoivina täällä.
Pöpsy toi pajunkissoja kotiin maanantaina - kevät tulee. Tyttö toi niitä pörrösiä nuppuja (vai mitä lievät ja mitä sitä koko oksaa mukaa repimää) ja niitä nyt ihaillaa hyllyjen reunoilla.
Kevät ♪ ♫ tulee ja olo on ok.
Ja kaik o suhteellist. Ja kaik muuttuu. Ja joku olio ain yllättää. Näin on.

Lahjoja

2010-12-07T14:35:00.005+02:00

Muistatteko ku yllätin kaupantädin? Mä yllätinki isommi ku tiesinkää. Nyt tiedän. Oli nimittäin väärä täti, oikean tädin sisko, eli oikeastaan ei niin väärä täti. Tuli tänää kysyyn et hei, olitko se sä ja mahdoitkohan tarkottaa mun siskoa :) Mut oli tykänny korusta joten se osui ihan oikein sit kuitenki.
Ja jei! Saan siis uudelleen yllättää, ja täl kertaa tajuan valita korun paremmi - ja henkilön tarkistuski vois olla asiaa.

Mä aion muutenki antaa koruja pois, ja ehdottaisinki et muutki tekis samoin.
Miks? Alotanko alusta vai keskeltä, oonko pitkäveteine ja tylsä vai hyökkäänkö asiaan vai miten mä selittäisin mahdollisimman sekavasti eli omasta mielestä selvästi mut kukaan ei ymmärrä...

No. Tos ku oli noita pakkasia mä kuulin aika paljon kommenttia siitä et olenpa mä lämminverine ku en tarvi takkii. Kyse ei ollu siitä, kyl mul oli kylmä mut mulla ei ollut talvitakkia. Tajuspa tämän sitten yks diakoni (onk ne naiset diakonissoja? sellane kuitenki) ja soitti ja kertoi et heille on joku lahjottanu takkeja et josko menisin kokeilee. Menin ja yks oliki ihan sopiva. Ja ta-daa, hänellä on takki eikä kylmä.
Miks diakoni ties soittaa? Kävi meillä. Miks kävi? No. Vaaka ry. on muistanu heikonpia, ovat tehneet joulupaketteja ja diakoni toi meille sellaiset. Itse kudottuja vanttuita, kaulaliinoja, sukkia, pipoja. Miettikää, joku jossain on käyttäny tunteja ja tunteja aikaansa antaakseen tuntemattomalle. Aika huippu upeeta. Lämmitti enemmä ku ne kaik yhteensä. Tiettekai.

No. Mä sit mietein et mä haluun jotenki laittaa eteenpäin. Kysyin diakonilta et jos valkkaan koruja ja vien hänelle ni onko hänellä mieles kenelle niitä sit jouluksi veis. Ku on yksinäisiä, köyhiä, syrjäytyneitä. Ite mietin niitä jotka on jouluna ihan yksin ja on järkyttävän paha olla kun joka suunnasta lykkää lämmintä perhettä ja yhdessäoloa ja itellä ei ole paketin pakettia eikä mitään syytä hyvään mieleen. Jos sellaiselle ihmiselle antaa ees pienen lahjan ni se on suunnattoman suuri (mä kyl nimittäin tiedän tämän) ja voi pelastaa vaikka miltä.
Eli mä vien enne jouluu koruja ja diakoni jakakoot oman makunsa mukaan ne kun tuntee asiakkaansa et kuka voi tykätä mistäki.
Ja mun mielestä moni muu vois tehdä samoin omissa kaupungeissaan. Varmasti on koruharrastajia joilla on "ylimääräsiä" koruja eikä oikee tiä miten niistä pääsis et sais tehdä taas lisää :)
Vaik seurakunta olis ihan vieras paikka (mulle on, vain tää yks työntekijä on tuttu) ni uskallan sanoa et ku sinne soittaa ja kysyy et voisko antaa ni varmasti ne neuvoo sit lisää.
Ja jos ei neuvo ni keksikää joku muu paikka. Mä lupaan et tulee hyvä mieli. Jaetaan niitä fiiliksiä sit ku on annettu ne paketit.

Paitsi et mul o aika tyhmä olo ku teil näin tyrkytän ku tien et siel on monta jotka antaa ihan ilma mun höpinöitäki. Mut josko olis yks ees ketä sais tästä idean et mihi antaa ja mitä.

Mul oli muutaki mut katos päästä. Nistin pää, se ei toimi. Ainakaa näin selvänä.
Lykkään sit noita väkerryksiä ni saa neki pois roikkumast.

Kaks ekaa messingillä, toises tiikerinsilmää ja jälkimmäises mv-helmii, kalsedonii ja kristallei.
Kolmas sit o mv-helmii. Karsein kaks nauhaa biwa tikkuja (tien et keishit syntyy ku simpukka sylkee, mut miten noi biwat? tietääkö joku?) ja ne huonot sit käytin tähä omaan koruun.

Noi Miimuskin jalat ei sit ole tos tahallaan taaskaan, vaan se ku o semne et lykkää ittensä ain lähelle ni se sit o ain lähel. Paitsi ku o vierai, sillo saa hiuka omaa tilaa.

En jaks miettii mitä muuta mul oli mieles, meen nukkuu. En mä muuta nykyää teekkää. Turhauttaa, ketuttaa, kiukuttaa ja kaikkee muutaki. Joulun jälkee lekuril.

unohtaa eimuista unohtaa

2010-11-16T19:10:00.003+02:00

Mun on pitäny sanoo sit sen monta kertaa et mun vanha läppäri astui tiensä päähän, sille kivelle mikä oli liukas, kompastui, ja lensi kuin linnun sulosiivin roskiin. Mukanaa mitäs muutakaan ku mun yhteystietoni, sähköpostiosotteet tarkemmi sanottuna. Eli mikäli oot odottanu kuulevas musta, et kuule, mut voit antaa mulle toisen tilaisuuden laittamalla miukumaukupostia.
Oon oikeesti pahoillani, tiedän et muutama ihmine on odottanu kuulevansa musta. Ku lopulta keksein et voin tätä kautta tavottaa ees pari tyyppiä ni sit meni vielä monta unohdusta enne ku nyt sit muistin täs koneel olles et tuun sanoon jotai.

Ja miksi korukuvat on niin kiven takana? Salapoliisin alut voivat päätellä sen tästä kuvasta.
Karneolia ja kuparia siinä.

Aadia

Visiitti oli ja meni

2010-11-11T10:40:00.006+02:00

Neidit Säävirkku ja lastens.sos.tät ovat eilen vierailleet taloudessamme. Aluksi nautimme iltapäiväteen läntisessä siivessä jonka jälkeen siirryimme aurinkohuoneeseemme katselemaan syksyistä merimaisemaa. Vuosikertaviini oli erinomaista, siitä kiitos viinurilleni.

Just.

Vierailu kyl yllätti mut. Ei tarvinnu vääntää, piirtää eikä tavata. Sos.täti oli mukava. Oli silti enemmä ku hyvä et Säävirkku oli mukan, ei mun ajatus olis pysyny kasas, Säävirkku osas pitää mut reitillä.
Ja Säävirkku mun kotona, kuin häävii. Surrealistista. Jos me ei oltais hoitaja potilas suhtees ni pyytäisin muutenki käymää, mut tää suhde – ja tää kissa! Kun haluu syliin ni parhaite siin onnistuu kävelemäl eestaas näppimil. Et jos on siansaksaa joukos tää ni se on ollu mää. Mutnii, Säävirkku oli pätevä olemas.

(Mä alan puhuu jostai, sit unohdan mist puhunkaan (siis ihan oikeesti ja tosissaan) ja yritän olla ihan khuulisti ku en olis mitää unohtanukkaa ja jatkan vaa puhetta ja toivon et se olis ees sinnepäin mist alotin - tai et se alkuperäne asia palais mielee. Säävirkku tietää tän ja jos mä lopetan puheen ni se osaa kertoo et mist mä puhuin. Oikeastaan aika huvittavaa.)

Mä ny päättelen et mun asiakkuus jatkuu, avohuollon ennaltaehkäsevänä toimena. Tai jotain. Oon tyytyväinen – ainaki nyt, tie sitä sit toteutuuko mitään oikees elämäs.

Ja sitten, on tää vindoussi sit mahrottoma ihmeelline olento. Päivitti nimittäin itteensä ny tämsen blogin kirjotus wordin. Live writer se o. Mut kuitenki. Kokeilen täs ny sit et onk tää ny olevinas helponpaa kirjottaa täl ikkunal/ohjelmal ku suoraa sin blogihi. En jaks selittää mut kuitenki. Ei täs oikee muuta ku et fonttivaihtoehtoja on enemmä, saas vaan nähdä näkyykö ne siellä sit. Epäilen. Ja miten vaikeeta tän o lisätä kuvia, mul ku ne o vaa netis eikä viemäs tilaa koneelta. Kokeillaas…

Hankalaa, ainaki verrattun perustapaan. Mut mihi tätä ohjelmaa tarvii ees? Fonttien kans leikkimisee?
(muoks jälkeenpäin; rivinvälit/kappaleet meni kans iha vääri, sai niit sit muokat tääl blogin omas kirjotustilas)

Tuossa on solmittuna makeenvedenhelminugetteja, todella kauniita. Mukana HillTribe riipus. Rannekoru ja korvikset kans.
Ja taas mä meen…

Aadia

Muti vali vinku ja hymy

2010-11-07T10:00:00.003+02:00

Lastensuojelu haluu minust eroo. Minusta! Jos mä en kuulu riskiryhmään ni kuka sit?

Siis. Olosuhteiden (tietää ketkä lukenu pitkään, muut lukekoot tai lukekoot rivien välistä) takii mä pyysin lastensuojelun asiakkaaks jo raskaan olles, ja pääsin. Kas ku olin niin tyhmä ja hyväuskone ja kaikkee et kuvittelin rakentavani itelleni turvaverkkoo ja tiesmitä. Joo... Alkuus kyl oliki ihan jees ku sain käydä toimistolla kuukausittain juttelees, ku eihän mun elämäs ole ketään "aikuista" kenelle puhua ylipäänsä mistään. Tai no mykyään on Säävirkku, luojalle kiitos. Mut nii, sit tuli säästöt ja periaatepäätös et eipä enää turhia käyntejä ja ne jäi. Mul oli siel ollu hyviä työntekijöitä, sellasia mitä pysty arvostaan ja kunnioittaan, aina ku niihi josai kadul törmää ni muistan kyl kiittää. Ainaki muistaakseni oon muistanu ku niit oli aika monta eriä.
Mut nii. Mitä lastensuojelu tekee? Mun kohdalla ei mitään. Tyhmenpiki tietää et mä tarviin apua, mut - no, kun ei sellast saa ni sitä väsyy pyytämään ja kerjäämään. Kyl ne tilanteen tietää.
Mut ny ku en enää ole ollu niis kines et tehkääs ny vittu jotai ni nyt sit siel on katsottu ettei mun asiakkuutta ole tarvetta jatkaa.
Mun mitätön mielipiteeni on et joskus - eli aina, mikäli vaan mahdollista ja tilanne on tiedossa, kuten nyt on, ni pitäis ehdottomasti panostaa ennaltaehkäsevään työhön.

Hitto kun mä en nyt osaa saada asiaa perseestä kii. Selitän sekavasti ku täytyy selittää et saa päästäni kiukun ja turhautumisen pois.

Nii. Mä en lyö Aidaa, enkä usko et voisinkaan, mut tiedän ja tiedostan et se on mahdollista. Hyvin pienen pieni mahdollisuus, mut hemmetti, niin mut kasvatettiin, turpaan vaa vaikka ilman syytä, jos ei ole syytä tiedos ni kyl se kakara jotain o tehny kuitenki, se ei vaan ole tullu ilmi, ja vaik ei oliskaan ni aikuisen täytyy se kiukku johonki purkaa mikä on tullu ties mistä ja eihän sitä ny aikuisiin voi purkaa, mitä neki ajattelis ja se kakara pitää kuitenki turpansa kii ku - jo, vedetääs vähä lujenpaa päihi ni on ainaki hiljaa, vielä vähä iha varan vuoks.
Mä en todellakaan halua et toi tulee mun selkärangastani esiin.

Mä en käytä. Mut mä olen narkomaani. Mä haluan olla äiti, en nisti. Mut mikäs sen helponpaa ja vaivattomanpaa ku herättää ittensä jatkuvasta väsymyksestä pirivedoilla, tai nukkua paremmi pienil bupreväsäyksil. Turruttaa kiukku ja turhautumine pirillä, huilata konilla. Rentoutua polttamalla paukut.
En halua, mut tien et se on niiiin... Olis niin todella helppoo. Ja haluisin sitä vaikken haluu. Tai haluun ihan vitusti, mut vielä sitäki enemmä haluun olla äiti.

Mä oon yksin. Ei perhettä, ei sukulaisia jotka välittäis. Tai no onpas, Niko-serkku on maailman ehdottomasti parhain ja upein serkku, Tarja-täti on mahtava ja suur turva yhtä lähellä ku puhelin - ja Jere veliki on olemas. Ja mummu.
Mut arjessa, siinä mä olen yksin. Siinä missä muilla on perhe ja läheisiä.
Säävirkulle saan puhua välillä, mut klinikal o niin paljo asiakkai et ei siellä yhdelle minulle ole ku pienen pieni hetki aina välillä. Se onki kyl sit mittaamattoman arvokas. Mut jos alkaisin vetää ni ei olis sitäkää. Eikä Säävirkku ole mun läheinen, se on mun hoitaja.

Mulla ei ole työpaikkaa, ei ole ikinä ollutkaan. Eikä elämää. Sitä sentään joskus oli.
Pöpsyllä on yksi harrastus, raha ei riitä enenpään. Mä olen liian väsyny (en tiä miks, oon vaan ja kokoajan) tehdäkseni sen kanssa enää mitää kivaa. Harmittaa, kiukuttaa ja on huono omatunto. Mä haluisin tehdä niin paljon kaikkea ja olla super-äiti siinä et mitä meil on yhdessä.
Me ollaan syrjäytyneitä, tai mä oon mut sitämyötä myös Pöpsy.

Ja mitä mieltä on lastensuojelu? No, se tuli jo sanottua. Ei me tarvita mitään. Eipä joo. Katotaas saanko osoitettua kantani ku tapaan työntekijän - kera Säävirkun. Pyysin mukaan ku tien et jaetaan mielipide tästä asiasta. Oon kiitolline ku pääsee mukaa.
Ja ei tää ongelma tietenkään vaan mua koske, mut oman tilanteeni mä tiedän ja siitä voin puhuu.
Ihmetyttää et pitäiskö mun alkaa lyömää, käyttää, jättää Pöpsy heitteille, ilman ruokaa ym enne ku jotain tehtäis meidän hyväksi? Eiks se olis Pöpsyn kannalta jo liian myöhään? Olis se.

Hitto että kiukuttaa. En mä halua paljoa, vähän omaa aikaa ja tukea.
Voi kysyy et mitä mä valitan ja mitä sieltä haluun ku kaik o meil nyt ihan hyvin. On hyvin, totta. Vois olla paremminkin, haluaisin jaksaa enemmä, alan olee tosi väsyny taas. Ja olis se nyt järkevää ajatella niin et ennalta ehkäsy olis kaikkien osapuolten etu. Tehdä jotain enne ku o hätä, ehkä sillon ei päästä enää lähelle.

Ja se siitä. Juttu vois jatkua vaikka kuinka pitkään mut mä luulen et monet jatkaa sitä omassa mielessään ihan samoin ku se täs jatkuis. Ja loppuja kyllästyttää.

Ja silti, tiettekö, ei täs oikeesti mitää hätää. Se siin kai onki, ku ei ole hätää. Mä oon selvinny - ja selviin jatkossaki. Toivottavasti sillä tavalla joka on Pöpsylle paras enkä sillä mikä olis mulle helpoin.

Ja sit rennommi, kyl maailma kasas pysyy vaik olis hetken vinkumat. Nautiaa siit et o hyvä ol.

Eiks olekki kasvanu. On. Ja niiiiiiiiiin (kyllä, noin paljon) sylikissa. Suukottaa ja tulee syliin aina ku vaan suinkin pääsee, sillonki ku ei oikee pääsis ni voi hameenhelmaa pitki yrittää kiivet. Tai tasapainoil olkapääl ku meikä kulkee nojatuolilt keittää kahvii. Korujen teko on - no se ei käy ihan niin helposti enää.
Aimuthei, mä taisin nää hehkuttaa jo viimeks. Sori :)

Sit ilosia juttuja.
Taannoin sain ääreishyvän mielen ku kaupantäti kehui mun koruja. Aivan mahtavaa, olin monta monta päivää hyvällä tuulella sen takii ja - no, hyvä mieli ihmiset, se on iso juttu.

Aloin siin muutenki miettii ihmisii et miten paljo oon saanu tavata ihania tapauksia, sellasia lämpimiä ja arvokkaita ihmisiä. Enkä kaikkii ol ees tavannu. Piisku, Peikkonen, Marissa. Kiitos Naiset. Muistan varmaa ikuisesti tai nii kaua ku pää pelaa - eli ehken nii kauaa sittenkää :) Nii ja mainittujen lisäks on muitaki, joitain täs oikees live-elämässäki, mut nää Naiset on nyt vaan ollu mieles täs viime aikoina.

Mut se kaupantäti. Halusin sit ilahduttaa takas. Vein tädille korun yllärinä. Tuli hirmu hyvä mieli siitäkin. Tosi hyvä. Täti meni hämilleen, hymyilyttää.
Ainut mikä nyt harmittaa on et otin mukaan just niin keskinkertasen ja tylsän rannekorun et ei mitään määrää, ihan hävettää et annoin juur sen.
Mut hyvä mieli silti, ainahan voi paikata seuraavalla kertaa.

Oon miettiny et pankin tätiäki pitäis muistaa jotenki. Se on aina niin ystävälline. Pöpsyltä pyytää esitystä tai laulua jos vaan ei satu olee jonoa. Pöpsy sen takii tykkää käyd pankis eikä vingu ku joudutaa jonottaa ja odottaa. Se on niin esiintyjä tyttö et jos joku jaksaa sen esityksiä kattoa tai puheita kuunnella ni se on samantien sit voittanu paikkansa neidin maailmasta.

Sellasia ihmisiä jotka jaksaa olla ystävällisiä pitäis useemminki jaksaa kiittää.
Ja voi kun sais huitasta jokaista epäystävällistä ja töykeetä! Kuntoki kasvais äkkii. Se olis niin hienoo, nyt sitä vaa joutuu olee ääreismukava takas ja toivoon et ees joku huomais kuinka typerästi se toinen siinä käyttäyty.

Mä oon tehny kunnollisiaki korui, mut niitte kuvaamine o jääny. Tää eka on ainut kunnolline ja kuvattu, helmetin teeman takii ku aiheena oli Kaipaus.

Pöpsyn isä (josta aika siis jätti Pöpsyn olles vast muutaman kuukaude) noukki tän kiven maasta telakalt ja käytti kaks (toosi raskasta mitä ilmeisimmin) työpäivää istuen kannella ja hioten hiekkapaperilla siitä sydäntä, siltä ku se oli siin maas jo näyttäny. Sit antoi sen mulle. Mä pistin tietenki aarretalteen.
En ole ihan varma oliko toi takaraivos sillo ku aloin tekee korui, en muista, mut pitkään oon miettiny et teen siitä Pöpsylle korun. Nyt tuli tehtyä. Eihän toi ihmeelline tai erikoine ole. Mut meidän kotona se on arvokkain kaikista.

Enkä kyl pistä muita koruja enää tähä ny täl kertaa.

Mut pistänpä vielä tän tähä loppuun.

Pöpsyn koulun seinä - laasti vielä märkää.
Lapset oli saanu tehdä laatoista taidetta. Huippu idea opeilta, tai keneltä onki tullu.
Oon kyl niin kiitolline et Pöpsy pääs just tohon kouluun, se on huippupaikka, aivan mahtava.

Väsyukko

2010-10-15T11:30:00.002+03:00

Sellane ku se pikkunälkä-tyyppi, mut tää väsy-ukko on harmaa. Joo, harmaa. Ja sillä on terävät hampaat ja jatkuva irvistys, ilkee, ei mikään pieni ja sulone hymyirvistys. Se on pieni, pienenpi ku pikkunälkäserkkunsa. Väsyukko mahtuu pieninpäänki koloon ja pystyy vääntäytymää ihan millasesta välistä tahansa sun päähäs. Tai mun päähä paremminki, tääl se o ollu jos o joku ihmetelly.

Mut nii, ukko on harmaa, mut sil on raivostuttavan kirkas keltane paita, ja siinä on hillittömän rumia pilkkuja - juurikin siks et katsojan on pakko sulkea silmänsä. Se pitää ääntä jota ei ihan kuule, mut kuulee kuitenki, se ääni joka on juur siin kuuloalueen ulkopuolella, sellane ärsyttävä pauke hakkaus vinkuna rummutus. Pauke on itseasias ukon oma suosikkiääni. Sillä se pystyy estämään kohteen kaiken aivotoiminnan ja saa samalla tasaisen tappavan tam-tam-tam tylsyysmoodin kytkettyä kertaheitolla päälle. Täs kohtaa kohde on jo silmät suljettuna, pää aivan tyhjänä ajatuksista, haparoimassa kohti pehmeetä paikkaa johon asettaa itsensä odottamaan - ei pysty ajattelemaan et mitä, täytyy saada huilattua hetki, sit voi ajatella taas, nyt lepäämään...

Vois kuvitella et täs kohtaa ukko irrottaa ja etsii uuden kohteen. Ei, ny on käyny nii et ukolta on menny terveys, mielenterveys tarkemmin sanottuna, ja se kuvittelee rakastuneensa minuun. Tai näin mä oon päätelly. Siks se ei päästä irti. Se vaa väsyttää väsyttää väsyttää mua. Nytki pystyn kertoo siitä tänne vaan koska se lähti hakeen kaupasta maitoa eikä just ny ol kimpus - mut kyl se koht taas iskee hampaansa niskaa, ihan varmasti. Jos sil o huono päivä ni se pyytää Päänsärky Paven kaveriks ja ne pitää sit yhteiset bänditreenit tääl, ja niit on kyl ollu jo ihan riittävästi, ei enenpää kiitos. Pitää siis olla varovainen...

Nii et oon ollu aika väsyny :)
Eimut tosissaan, ihan uskomattoman paljo ihmine pystyyki nukkuun ja menee silti vaa sellases väsynees udus eteenpäin. Alkaa nyppii ihan tosissaan, mut hitto kun en voi sille mitää. Väsyttää ihan koko ajan, ja unta riittää niin paljon ku vaan viittii nukkua, ja vielä lisää. Millään ei kuitenkaan heräis ihan kokonaan, sillai et olis heränny ja levänny olo. Olin varmaa kipeeki tos muutaman päivän, mut vaik se meni ohi ni heräämine ei vaan tule.
Mut mä taistelen tällee salaa ja käyn tääl laittaas jotai mutinaa ni ehkä mä lähden josai kohtaa iha vahingos käyntii. :)

Ne ristikorut.
Tykkään siis risteistä vaik oonki agnostikko. Ja itelle oon halunnu jo pitkään ristiä, ja näistä kai toi messinginvärine sit on mun oma. Ettei tul sit vahinkoja. Kello kaulassa. Mä lapsena luulin et kun pitää kelloa kaulassa ni ei tule mitään vahinkoja, ihmettelin kyl et miten se estää kompastumasta ja olin hiuka epäileväine, mut kun sanottiin...

Ensimmäises kuparia ja kultakiveä

Toises messinkiä ja obsidiaania. Risti aukee ja pitää sisällään kellon.

Nii ja kerronpa viel senki et mulla on hirmu kasa lenkkeja. Hopeoituja peruslenkkejä. Viistuhatta.
Oon kauan jo kaivannu isoo kasaa ihan tavallisia lenkkejä hopeoidust kuparist, ja kun näin niitä halvalla ison kasan ni piti heti saada. No, olis pitäny tietää. Ne on ihan p*skoja. Harmittaa. Ja nyt ne sit pitäis käyttää johonki. Viistuhatta! Et ei ihan heti pääse toi harmitus loppumaan. Ellen sit vaan heitä pois. Mieli tekis. Ne on siis tosissaan huonoja. Näette kyl kunhan saa jotain niistä tehtyä.

Korujen tekemisestä. Eipä ole tullu tehtyä. Ensinnäki ku se väsyukko roikkuu persuksis kii, mut toisekseen siks et mein Miimuski on ihan sylikissa. Siis todella sylikissa. Valtiatar tulee välittömästi syliin ja - on sit siinä. Tai sit vaatii leikkimään. Ja juttelee, tosi lujaa jos ei meinaa heti kuunnella. Ihana ihana kissa.

Uus vauva

2010-10-04T22:00:00.001+03:00

Ai taas vai? Joo, taas.
Kurja juttu kerrottuna lyhyesti: Pusmu oli villikissanpentu, yritetty kesyttää, ei kuitenkaa osannu olla sisäkissana. Vietiin takas mist ostettiin. Pöpsy ei saanu rahoja taks, mut mä annoin ne sit sille, tietysti. Monta harmillista juttua siinä kokonaisuudessa, sekin et mä oon sitä mieltä et villikissat joko leikataan tai lopetetaan, ei niitä pentuja (olikohan niitä ollu 4 eri pentuetta nyt syksyllä) voi ikuisesti yrittää ottaa kii ja kesyttää - tai vaihtoehtosesti jättää lisääntymään. Tietty mielipiteitä voi olla muunkinlaisia, enkä siks toho sen enenpää sanokkaan.

Mä sit soittelin pariin paikkaan, mut molemmissa oli myös villikissoja - tainii, "ei ne villejä ole kun ne täs pihas kerran päiväs käy syömäs et ei sitä sit tie et miten ku tuutte kattoo et mahtavatko sit tulla ku ei ne joka päivä täs kuitenkaan käy".
Opein kerrasta.
Sit tuli vastaan tilaisuus saada metsäkissa. Hinnasta päättelin et ei ole kuitenkaan, ei kai mikään olekkaan rotu-mitään ilman papereita, mut en mä sellasia tarvi, ajatus et vauva vois olla pitkäkarvane iski niin et tota lähdetää kattoo heti. Seuraavan päivän mentiin.

Huh. Huh-huh. vaikee sanoo mitää ja vaikee olla sanomatta. Tekis mieli kuvailla tilannetta, mut en mä osaa, se oli niin outo. Kissojen myyjä se vasta outo oliki. "Tottakai ne on metsäkissoja ja pitkäkarvasia kun niiden emäkin on" - joo ja tottakai ne on mitä niiden isä on - vois väittää. En lähteny väittään mitää. Pennut oli pienessä pienessä kuljetuslaatikossa yhdessä kasassa, eikä uskaltaneet tulla ulos ku avattiin luukku (vasta sitten ku "omistajan" äiti sanoi et anna nyt heidän katsoa niitä kissoja ja pistä nyt valot päälle et jotain näkeeki).
Äh, toi ei kuulosta siltä millast se oli. Mut aikamiespoika ja äiti. Äiti häpes ja valitteli siivoa kun hän on niin sairas ni ei ole pystyny siivoomaan. Hemmetti, aikuine poika asuu kotona, eik se osaa ees imuroida?! Ilmaisesti ei. Eikä kyl muutakaan. Ei tiettykään kuulu mulle, mut mun kävi kyl surku sitä äitiä - ja niitä pentuja mitkä sinne jäi.
Enkä ny yrit selittää sit enenpää, ei jaks eikä vaan osaa.

Tässä tämä meidän perheen uusi jäsen;

Tytön nimi on MiiMusKi (minun musta kissa - Pöpsyn siis) mut kattoo elääkö nimi viel johonki suuntaa.

Voi että tää on meille tehty kisukatti! Oijoivoi aaaaa ihana! Juttelee paljon - ja lujaa. Leikkii, hakeutuu syliin, leikkii, puskee, leikkii, juttelee, hakee silitystä, huutaa huomioo. Antaa hymyjä hyvää mieltä lämpöä hymyjä naurua...
Ja jännitystä siitä et tuleeko metsäkissan näköä vai ei. Oikeastaan ihan sama tuleeko, tai toivon et tulis, mut tyttö on jo nyt niin ihana et oksat pois, hittojako mä välitä onko täys maatiaine vai ei, täysupea on kuitenki.
Ja se kissasta.

Sit ees yks koru.
Nuor Nainen pyys et tekisin tunnearvokkaasta kivestä korun, ja menin lupaamaan enne ku tajusin et argh mitkä paineet. Mut luvattu on luvattu. Tälläinen siitä tuli. Riipuksena oleva kivi on siis se tärkeä kivi, ja se sit roikkuu hopeeketjus jos sit vaan muutama swarovskin kristalli ja hopeehelmi.

Ja ku toi oli onnistunu ni lykkään tasapainoks tän pitkän hopeoidun korun jadesta, akaatista ja aventuriinista.

Loppuun sit viel jotain mieleisenpää - ainaki mulle ja mitäs mä teistä muista :P - eli säröakaattia ja kuparia.
Yks kolmesta ristikorusta mitä tein, laitan loput kaks seuraalval kerral. Mä tykkään risteistä hirveesti vaik oonki agnostikko - tai jotain sinnepäin. Ei siis pidä ymmärtää väärin mun monia ristejäni, tai sit pitää tietää ja ymmärtää mun ristini. Ristinsä kullakin ja sitä rataa juunou.

Ja takas

2010-09-18T01:30:00.002+03:00

Hups ku hurahti pitkään ku en saanu aikaseks sanoo mitää. Ja ain vaikeenpi alottaa ku ei tiä mist alottais ja tekis mieli vaan jättää kaik kertomat. Mut mä lyhyesti nyt ja myöhemmi sit palaan jos johonki on tarve palata.

Ensin kera kuvan kerron et meilläpä onkin vauva. Poikavauva. Tai no ei hän ny mikää vauva enää ol mut pieni kuitenki, Pöpsyn oma vauva. Nimeltään Pusmu - Pus Mus tajuutte kai. Toiselta nimeltään Dädi, Dädi Cool :)

Sit retkestä. Siitä mistä hehkutin tänäki vuonna ja mitä odotin ja laskin öitä.
Vttu! Pieleen meni. Enkä jaksa jauhaa siitä enää et miks. Mut sanotaan näin et eno ei enää kyl ikinä pääse mukaan passattavaks ja vaan makaamaan. Sen ku teki mieli kahvii ni meni ostamaan - itelleen tietenki vaa. Odotti et mä keitän, ruokin, teen väännän käännän sanon ja kas ku en pyyhi takamustaki viel. Nii ja sit oli ihan hyvä mauste kuunnella vittuilua koko ajan. Ku puhuin sit liikaa, yritin suunnitella liikaa, ajoin liikaa, en kattonu karttaa katoin karttaa liikaa tein ylipäätään kaiken väärin, ei tsiisus!!! Mitä me tehtiin? Ei mitää. Eno luki yöt kirjaa ja nukku sit iltapäivään asti ja mä ja Pöpsy oltiin tylsistyneitä ku ei päästy mihinkää. Onneks Pöpsy löysi paljon kavereita ni se ei ollu suruis niinku mä.
Joku kuitenki kysyy et miks se oli tomne. Sano olevas kipee. Mäki uskoin ensi. Ku tultii viikon jälkee kotii (jäi siis toine viikko retkeilemättä, särkänniemi myös pärjäs ilman meitä) ni - äh, en jaksa selittää. Tulee vaan taas kiukku ja paha mieli. Se ei vaan välittäny. Ehkei välitä muutenkaa, oon ollu sinisilmäne.
Mä en olis ikinä uskonu et mun muka upea veljeni vois olla tollane sekä mulle että Pöpsylle, mut kyl vaan se voi. Ensimmäistä kertaa koskaan mä olen pettyny siihe. Ja todella vihane. Ja vielä lisää pettyny.

Joo, oon vihane. Edelleen. Ku kerra vuodes haluis jotain erilaista ja yhteistä ni sit pitää käyd noin.
Enskesän uudestaan, kahden Pöpsyn kans tai tarkkaan valitus seuras - ei enojeree mukaan enää. Ikinä.

Ja oltiin me sentään Serenas, mulla ja Pöpsyllä oli siellä kyl kivaa. Varsinki Pöpsyllä kun vaan ensi uskals ekan kerran laskea, sit meniki kaik mäet mihi päästin, eli komee suurinta lukuunottamatta kaik. Ja sinne mennää uudestaan kun vaa pystyy (jere lupas viedä mut heikolta näyttää, oon varma et puheeks jää seki).

Kuviks valkkasin näytille mein telttapaikan Heinolassa.

Kaunista. Tosin paikan pitäjä oli - ensanomitää. Mut kylmäkallejen pakastus makso 50senttii. Helsingis rastilas makso grillipuut! Ja jämsänkosken ääreishieno leirintäalue onki vuokrattu karavaanareil ja muutettu - no, kivaks paikaks heille.

Se siitä retkestä. Anteeks mutina, mut tiettepä ainaki mite meni ja miks oon veljelleni nyt kiukkune jos sattuu tulee esiin.

Sit sellane juttu et pari korua on päässy naimisii.
Ensi hopeine ketjusetti hopeesta (miten yllättävää) ja kristalleista.

Ja sit solmittu helmikorusetti. Kuvas vaan kaulanauha ja rannekoru, mut lisäks tein kahdet korvikset sekä hääparin tyttärille omat kaulanauhat. Morsian käytännös itse suunnitteli korut, mä tein sit miten osasin. Hopeeta kaik metallit, tietenki, kuka ny solmis epäjaloil osil. Taino, mä. Mut en nyt.
Morsian oli mun serkku ja aivan hurjan kaunis, haluisin pistää kuvan mut en ole kysyny lupaa ni sellasta kuvaa ei nyt sit tipu.

Mun on kyl tullu jo nukkumaanmeno aika, mut yks asia viel olis.
Toi mun perhone. Se on lyöty ja väritetty, mut noista siivistä pitäis saada repaleiset, enne se ei ole "mun". Mä en kuitenkaa osaa piirtää, et jos joku osais ja viitsis ni oisin hirmu kiitolline.

Ja nyt sänkyynpäin, puhtaisiin lakanoihi. Oli poika pissannu mun petiin, ei ollu kovin kiva yllätys eile nukkumaan mennes. Eikä mul ole pesukonetta. Nukuin sohval ja - no, nyt pääsen taas sänkyy. Kivoja noi vauvat. Ja silti haluun et hän saa kaverin.

Hyvät yöt.

Mullapa onkin uus...

2010-07-19T23:30:00.002+03:00

...kuva!

Tai no jos tarkkoi ollaa ni vast on ääriviivat, värit tulee kunha tää ny paranee et voi lyöd lisää.
Mun piti jatkaa vanhaa, mut sit käviki nii et tuli kokonaa uutta - yllätys sinänsä eli ei. Ja ikinä mun ei pitäny ottaa perhosta, yks on, Pöpsyn isän lyömä, ja sen piti riittää. Mut kuinkas ollakkaan... Mut mul on selitys valmiina.

Mä ajattelin mua ja Pöpsyy ja mun menetettyä elämää ja kaikkee sellasta, ja päädyin sit haltiasiipiseen perhoseen koska Pöpsyn toinen nimi on Luthien (haltiaprinsessa, kaunein koskaan syntynyt lapsi - Tolkien), mutten halunnu haltian kuvaa ku en tykkää siitä vartalo osasta.
Rumuus, menetys, kadotus ja sen sellane, eli mä, oon siinä et ne siivet on revenneet, sellaset rispaset. Kontrastia. Särmää. Pöpsy ja mä. Elämä.

Kokeilenpa sittenki ottaa siitä kuvasta kuvan, mun selittämine ku on sitä ku on, paljon puhetta mut mitää ei saa selvää.

Nii. Tota siipien repimistä oon tos kokeillu et miten sen sais kauniisti rumasti. En vaa osaa piirtää. Mut värit on varmaan tohon suuntaan.
Nyt jännään paraneeko iho et saan ensviikol värit vai meneekö sit enskuun loppuun. Ensviikol, kyl tahdonvoimalla paranee.
Se siitä. Ainaki tällä kertaa.

12 yötä SpiderWagnerin hakuun.
Ellei aikaisteta lähtöä päivällä, siit tulis päivä lisää reissuaikaa. Tosin olis pitsiyöki siin, mut se ny on sitä samaa markkinamyyjää myyjän peräs ku kaikis muissaki tapahtumis joka puolel suomee koko kesän, et ei sen takii kannat tääl olla. Et joo, kai me sillo voitais perjantaina jo lähtee jos enovelimies vaan jaksaa sit jo lauantaina lähteä eteenpäin. Pitänee kysyä.
Ja se set siitäki.

Sit vielä viimiset vanhat esittelemättömät korukuvat pois niin pöytä olis niistä tyhjä.

Tossa ekas makeenvedenhelmiä, hopeeta ja kristallia. Toi kamala solmu mikä näkyy ei oikeesti ole noin kamala ja näy noi selkeesti.
Toises sit hopeeta ja savukvartsia.

Ylireagointia

2010-07-03T15:30:00.008+03:00

"Kun keskustelet idiootin kanssa varo ettei hän tee samoin."

Tos oon taas onnistunu kerrassaan kiitettävästi - jopa kahdesti. Jei!
Toinen oli huvittava pikkutapaus perjantaina ihan täs pihapiirissä, mut eka, torstainen juttu, sai mut kyl hetkeksi ylireagoimaan ja oli vaikeenpi pysyä asiallisena.

Torstaina näytti siltä et meidän retki jää tekemättä, käytännössä retkirahat kadonneet (monimutkane juttu, en jaksa selostaa), ja tsiisus että mun maailma oli hetken ihan pirstaleina. Mä yritin selvittää ongelmakohtaa ja kirjotin ties mitä sekavia selostuksia millä ajattelin olevan jotain vaikutusta ja olin ylipäätään hädissäni et mitä teen.
Perjantaina lyötii sit laastaria pintaa ku juttelin Säävirkun lomapaikkaajan kans joka on klinikan hoitajista se toinen oikee. Tottakai mä olin jo yöllä lyäny sitä sähköpostilla et osas odottaa mun ylireagoivaa käsittämätöntä selostustani - tosin, ehkei osannu odottaa ylireagoivaa käsittämätöntä sähköpostia odottamassa työpäivän alkajaisiksi. Jatkossa osaa :D
Nomut kuitenki, siin perjantai päiväl koko juttu sit jo selviski, ongelman toinen puoli teki korjausliikkeen, ja mä omani - mussakin siis oli vikaa. Ja kas, maailma kolahti paikoilleen, retki suunnitelmat palautus ja maailma oliki ihan ok.
Et kerrassaan vajaan vuorokauden mä luulin et en pääse Pöpsyn ja Jeren kans retkel - ja reagoisin itsekseni ihan koko vuoden edestä. Tai no itsekseni, vinguin koneella ku hajonnu tutti jota imee psykoottine tupakkalakos oleva olento. Kiitokset kuuntelijoille - jälleen seuraavaan kertaan :)

Me siis edellee Pöpsyn kans hypätään autoon - 28 yön kuluttua. Ehkä jopa aiemmin jos ei viittitä kattella paikallista pitsiyötä, se ku on lopultas ihan kuten kaik muutki markiinat, samat kojut ja esiintyjät mut julisteet kadunvarsilla muuttunu. Et mahdollisesti mein reissu pitenee. Mut ny mennää sillä et lauantaina lähdetää hakee Jeree, sunnuntaina sieltä sit eteenpäin.

Helmettimiitti jäi matkasta pois koska se siirtyi eikä osu enää mein reissuun ajallisesti, joten meil on maailma auki tampereen jälkeen. Viikko ihan mihin sattuu eksymään, kuin hianoo!
Mä en nyt tosta enenpää, siitä tulee kuitenki vielä myöhemmi joko odotus- tai jälkihehkutusta.

Sitäpaitsi on kesä. Jos viittis ni vois kertoo kuin kivaa on ku voi viedä lapsii uimaa ja puistoo ja jäätelöl, mut en viitti. Tai vois kertoo et taas tulee luettuu ku istuu siel puistos/rannal.
Tosin pitäis lukee uskonnoista eikä mitää vampyyrirakkautta uudestaan, mä kun haluun antaa Pöpsylle hiukan monipuolisemman uskontotarjottimen kuin se kristinuskojumalajeesusjeejee isku minkä se koulusta saa. Mut kyl mä ehdin, täs on vielä kesää vaikka ja kuinka.

Mä oon unhottanu - tai ollaa ny rehellisii, mua on laiskottanu, pistää näit kuvii mihkää. Ja toiseksee alkaa olee tää harrastus siinä pisteessä et itte ei enää jaksa tykätä omista tekeleistä. Tai tarkotan paremminki sitä et alkuus ku oppi jatkuvasti uutta ni innostu sit kans ja tykkäs joka toisesta korusta ihan hirveesti, nyt sit taas tuntuu ku toistais itseään, ettei tule mitää uusia ideoita, kaik on jo tehty, kaik uus vaatii liikaa (välineitä, kursseja, muuta mitä tääl maalla ei ole, tai mihin ei raha riitä), blaablaablaa. Tahtoo kai sanoa et innostus o hiipunu. Tai tekee mieli tehdä kokoajan jotain, mut tympii ku ei keksi et mitä.

Taannoin solmein kesäkoruja, ihan puuvillanauhaan ja nahkaan. Tarkotus noissa on et narunpäät solmitaan umpparilla kii ja kivet jää sit ranteeseen. Nois on Rutiilikvartsia, Akaattia, Opaalia.

Sit lopuksi vielä.
Tilasin keväällä aivan upeen mahtavia kauniita vuorikristalleja - jotka oliki sit jotain aivan muuta ku mitä myyjän esittämä kuva antoi ymmärtää. Ei ne sit olleetkaan niin upeita. Näitä sattuu, mut silti harmitti, sais sattuu mielummi jonku muun kiven kohdalla, ja sillo ku en ole yrittäny ja onnistunu ylipuhumaan muita tilaamaan samoja.
Täs sit kerra päätin lykät nii reilusti samaan koruun etteivät vaan makaa laatikos ja mukaa pistin haaleen pinkkii aventuriinii sekä lilaa jadee. Pituutta tällä on sen verran et menee kahdesti kaulan ympärille jos tahtoo vaan laittaa.

Ja siinä taas nää tylsät jutut. Sitä se on kun elämäs ei tapahdu mitään. Mikä on kyl hyvä asia, se et mitää ei tapahdu tarkottaa myös sitä et mitään pahaa tai epämukavaa ei ole tapahtunu vaan kaik on hyvin.
Toivoakseni myös muual mis tää kanava sit näkyykin.

43 yötä...

2010-06-18T16:30:00.002+03:00

...ja sit me likat poimitaan SpiderWagner kyytiin ja lähdetään tän kesän reissuun. Maailman parasta!
Mennää siis samanlaiselle retkelle ku viimekesänä, paitsi et nyt on vielä parenpaa. Syystä että meillä on enemmän aikaa ja Spiderwagner on mukana sen koko ajan. Aivan mahtavaa upeeta uskomattoman --- kaikkee.
Mä oon miettiny et mihin mentäis ja muuta, mut en mä mitään oikeesti ole suunnitellu. Tai senverra et kaks päivää vietetään särkänniemes, mikä tarkottaa kolmea yötä Tampereella. Nii ja ehkä mä tyrkkään itteni helmettimiittiin, mut se on ny aika epävarmaa. Välil innostaa, sit hetken päästä ei pätkääkään. Kai se on toi helmetin touhu ja tunnelma ku tympii. Onki. Ja mitä mä itteeni sinne tungen ku en helmetissäkään viitti enää roikkua ku joskus puolvahingos. Kuten sanottu, tympii.

Takas asiaan. Meidän äititytär retki onki nyt meidän kolmen retki, ja taas sais muu maailma loppua ympäriltä. Enivei, mä vähän täs kalastelen et olisko kellään mitään hurjan upeeta paikkaa mieles mihin me voitais mennä? Tarkotan nyt ihan leirintä-alueita ja vastaavia. Olisin halunnu johki maatilamatkailuhässäkkään, mut kun varmasti kivan (Pöpsy käyny) paikan hintoja kattelin et viikonloppu olis 700e ja toisesta paikasta silmiin osui et savusaunan varaus olis vaatimattomat 350e. Kerta. Et noihin me nyt ei sit mennä :) Vaan eipä tarvikkaa, parhaat on mukana mitkä tekee reissuta parhaimman mahdollisen. Me kolme yhdessä. Ja teltta.

Eipä silti, oon mä kuullu valitusta sellasestaki ku et "oivoi kun jouduttiin lapsen kans oleen mökillä kahdestaan mun sisarten kanssa ja olin ihan yksinhuoltaja". Anteeksi mitä?! Ai että sitäkö se yksinhuoltajuus onki et on konkreettisesti ainoana vanhenpana lasten kanssa, et se ei olekkaan sitä et miettii ja tekee kaikki lapsen elämään vaikuttavat päätökset yksin saamatta keskustella kenenkään kanssa, ottaa yksin kaiken vastuun toisesta elämästä, sitä et yksin herää yöllä ja miettii pitäiskö mennä lääkäriin vai odottaa aamuun ku ei ole kelle soittaa. Just. Ja joo, kamala on olla sisarten kanssa mökillä. Mä olen ikionnellinen kun saan olla veljeni kanssa teltassa.
Et jos mikään ei ole hyvin ni vois vaikka kattoo peiliin. Vaikka eivätpä ne ihmiset siellä muuta näe ku sen joka oivoi kärsii kaikesta aijai kun ei ole ku oma talo ja auto ja mökki ja rakastava puoliso ja oivoi ku tarttis niin vielä sitä ja tätä ja pitäis päästä etelään ja ostoksille ja aaaaaargh.
Tuli varmaan selväksi :)

Ja taas takas. Katos, alanko mä taas oleen oma itteni ku asia menee hukkaan vaik ei ole ihan selvä mikä se asia on paitsi se et mepä päästään tänäki kesänä retkelle :)
Joo.
Ja nyt se meni hukkaan kokonaa. Se asia.

Lykkään tähä sit noita kerääntyneitä kuvattuja koruja pois kuleksimasta ni on neki tullu näytettyy.
Ensin messinkii. Tykkään näistä molemmista. Eka on kaulakoru, mut varsinki toi jälkimmäinen, rannekoru, se on oikeesti aika häävi. Taidan tehdä vastaavan kaulakorun kunha raaskin tota ketjua tarpeeks käyttää.
Messingin kaverina nois on kristallei ja makeenvedenhelmii.

Sit ihan vaan kesäblingi (tosin juur tollasiaki haluisin tehdä enenpi jos olis ketjua vaan riittäväst) ja taas yks noita kuparikoruja. Mä niin tykkään kuparista, ei se miksikään muutu.Ainii ja ton kuparises on lukko et sen saa kahdesti kaulan ympäri jos sattuu haluumaa.

Noin. Ja lykkään noita lisää ku jaksan höpistä, en viitti kehtaa laittaa pelkkii kuvii.
Tai sit viittinkehtaan, mä nimittäin täs taannoin kurkein aikasenpia kirjotuksiani ja kyllä otti päähän ku tajusin kuin ääreistylsää tääl on. Tosin, enpä mä muuta osaa höpistä ku turhaa tylsää tyhjää, joten mitä sitä valittamaan ku ei asiaa kuitenkaa saa korjattuu. Nii. Et mä pistän lisää jotain ku pistän, tekstillä tai ilman tai olen hiljaa tai en ole :)
Ja hirmu kivaa kesää!

Kuvei

2010-06-07T18:15:00.001+03:00

Äh, hiljasuutta ollu niin pitkään et sen katkasemine alko olee jo vaikeeta. Mut töks, tähä loppu. Ja töks, lykätää äkkii nää alta pois ni on seki tehty - ikäänkuin se olis pakko.

Ihan tätä samaa aina vaan, Swarojen linkitystä;

Sitten akaattiaja jadea, jälkimmäisessä karneolia;

Ja siinä ne, tai ei, mut en viit pistää pelkkii kuvei.
Mitä hemmettiä mä osaisin nyt sanoo jotai viksuu?! Sitä o kesä tullu ja ilmoi pidelly. Käytkös sä usein täällä? Sitä on vaivuttu ja painuttu ihan miesten tasolle, et parenpi olis olla hiljaa ja avata se arkku sit ku siel o sisäl jottai.
Mut ainaki hiljaisuus o poikki, ilmapallot alas, se o viel hengis :)

SW009P

2010-04-29T23:55:00.004+03:00

Nuori mies, pitkääpitkää päivää painanu, erään työpäivän jälkeen sohvalle pudonnu ja siitä herännu puolta vuorokautta myöhemmi puhelimeen "ootkos tulossa töihin?".
Kiire.
Sohvalta lentämällä ylös, ensimmäiset käteensattuvat housut pääl, ensimmäiset kengät, sitten takki ja samas jo käytävään. Ovi kii. Silmät hiukan auki.
Mis avaimet? Työhousujen taskus. "No mut mitä mul sit o pääl jos ei työhousut?" Pysähtyy ja kattoo itteään. Pitkät kalsarit Wagnerin kuvalla varustettuna. Ja aha, jalois näyttää olevan partsi Reinot, kunnon pappis tossut. Ok. Ei ehdi ajatella, pitää saada avaimet, kiire. Talon toiselle puolelle ja hyvä ote rännistä, "kyllähän mä tästä tohon parvekkeelle kiipeen" ajattelee tää tapaus tukka pystys ja parta ajamat, silmät edellee ristis, kalsarit jalas, reinot varpais.
"Mitä ihmettä sä oikeen teet??!" kuuluu hetken päästä epäuskoinen ääni naapurin parvekkeelta. Täydellinen freeze!-asento kesken kiipeämisen. Mut kiire, ei voi pysähtyä, täytyy jatkaa. "Avaimet unohtu. Ja housut. Ja kengät. Pitää hakee."
Ja kiipeäminen jatkuu. Ja sit se jo loppuukin kaiteen ylitykseen, Wagner-irvistys siin viel vilkuttaa.
Naapurin parvekkeella kuuluu olevan jotain hauskaa, ei ehdi kattoo mitä.
Henkilö pääsee sisälle, saa avaimet, vaatteet, kengät. Uus lähtö töihin.
Muutaman tunnin päästä tajuaa mitä teki. Tajuaa "mä oon hei SpiderWagner, SpiderWagner009Paimio. Vau!"

Että sellainen veli mulla :) SW009P. Maailman paras veli. Ja maailma enite aamupöppörö.

Oli meillä yhdessäki hauska päivä tossa kuunvaihtees. Pöpsy täytti 7v. (arvatkaas muute kuka ei muistanu sitä edes kortilla!) ja me ajateltiin Jeren kans et tehdään kaikille pihan lapsille jotain kivaa. Joten piilotettiin yhdessä pihalle, tai no vuorotellen ku toine vahti ettei lapset kurki, ni 80 pikkusuklaamunaa. Kyllä, kahdeksankymmentä. Puiden oksien koloihi, kivien halkeamiin, vaikka mihin. Oli ihan hirmusen kivaa, parasta aikoihin. Etsimään pääsi kaikki ketkä halus, lähinnä siks et isoveljetki pääsi siten osallisiks synttäreistä ku tytöt oli yhdes meil. Lapsia oli kuitenki vaan 10, ja me Jeren kans oltiin seuraamas etsintää yli tunti, tai Jere itseasias viel kauemmi, mun piti tulla aiemmi sisäl kahvittamaan seuraavaa velienoa.
Aivan varmasti ensivuonna uudestaan. Ellei jo aiemmin.
Ja joo, seuraavan päivänä kaikki oli jo löytyny. Ja siin etsies lapset löysi vaikeammat piilot ensimmäisinä (kalliohalkeamia ym mist mietittiinki et mahtaako olla liika hankalia piiloja - ei ollu), mut ihan näkyvät (esim lämmitystolpan päällä) sai olla pitkään rauhassa.

Mä oon ollu hiljaa ihan siks ku yritin vähä saada korujani myytyä ja sit ku jakelin tätä osotetta ni tuliki sellane olo et argh, mitä ne ihmiset mahtaa ajatella, mitä mä voin kirjottaa, pitäiskö olla hiljaa, mitähäh. No, tulin sit siihe tulokseen et mä olen mä, yhä ja aina vaan, ja jos se on jollekki liikaa ni sit on - ja varmaa joillekki onki, mut en mä ala esittämään mitää vaan siks et joku ostais multa jonku korun.
Ne on minun tekemiä ja minä on just tämne SW009P:n sisko ku mä oon. Nih. Kyl tehdaskoruist sitä tasapaksua tyhjää taustaa saa, en mä ala sellasee pyrkimää. Ja maailma on täynnä normi-ihmisiä jotka tekee koruja. Mä en haluu olla normi.
Ja oon kyl ollu jotenki muutenki ihan veto pois, en alamais mut kuitenki ihan ryömimisvauhdilla lyllertäny ittekseni, antanu vaan ajan kuluu ja ollu tajuamatta mistää mitää. Ihan omis tyhjis maailmois. Tasapaksuu, väritöntä, tylsää.

Lykätääs ny sit pari koruu samantie ni on seki alta pois. Nää ei ol ny mitään uusia, ei kyl vanhojakaa.

Tässä kuparia, kultakiveä, lasia. Pitkä kaulakoru - ikäänkuin sitä ei tosta huomais.

Sit lyhyenpi kaulakoru hopeoidusta kuparista ja kirsikka-kvartsista;

Ja sitten. Vaijeria. Vaijeri on ok (paitsi makeenvedenhelmille), mut silti sen käyttämine on jotenki jääny ku tuntuu et itte ei sen kans osaa seurustella. Nyt kuitenki teki pitkään mieli kokeilla josko onnistuis, noi lasiopaalit ku on niin unisen kauniita, ja halusin niitä paljon yhteen koruun.
Eli kaulakoru opaali-imitaatiolasia ja fasettilasihelmiä.

Se koruista, lisään niitä ku saan aikaseks kuvata.
Ja kattoo ny saanko ylipäätään mitään aikaseks ku iskeny takapuolee taas laiskismato. Eikä mikää pieni sellane. Oikeastaan se vanha on tainnu vaan lihottaa itteään siinä kokoajan, ei ole mihinkää lähteny ku löysi kert ison pehmeen kodin.

Ja muuta asiaa? Ne eipä oikeastaan, tärkein oli toi et pääsin kertoo SpiderWagnerista. Mul on kyl niin maailman hauskin ja upein veli. Joka, kuten miehet niin usein, osaa toimia aivot pois päältä ja saada aikaseks hauskoja kerrottavia.

Tunne- ja tilannerikasta kevättä!

(Just ku mä - tai Jere. Ostin muute talvella pojalle just tollasen tyynyliinan.)

Tylsää

2010-03-26T23:40:00.002+02:00

Mul pitäis aina olla mukamas jottai asiaa et kirjotan, vaik eihä mul koskaa kuitenkaa ole. Ja nyt ei senkään vertaa. Mut silti olo et jotai pitäis päivitellä ni päivittelen sit - pelkkiä koruja kylläkin. Ja neki iha perustavaraa, yks kuparia ja loput hopeisia, ei ihmeellist, en siis viit selostaakkaa mitää.

Kyllä.
Mä osaan olla hiljaa.

Nälkäpeli

2010-03-12T11:07:00.003+02:00

Mä luen ääreishyvää kirjaa, kolmiosasen tarinan toista osaa ja kirja puolesvälis - ja täs yritän hirmulujaa saada vitkutettua lukemista ettei se loppuis ihan vielä. Vaikeeta on. Mut välil ny koruja, sit pääsee taas lukeen.

Ensinnä täs tämne Swarovski rondelli koru. Hopeinen tietysti. Noita rondelleja mä oon keränny pari kerrallaan ja vihdoin raaskein käyttää ne. Oikeesti haluisin tehdä pelkkää kristalien linkitystä just nyt, mut sit kuitenki ajattelee et se on tylsää - vaik ei olekkaa, mut kuitenki sitä sit yrittää tehd väliin jotain muuta. Kristalleista. Että ei se niin vaihtelua sit olekkaan.

Seuraavan halusin vaan lykätä jonku riipuksen nauhaan ku oon antanu itteni huomata et se on kovinki kovaa huutoa paikotelle, iha ammattilaisen merkki, ulkomaanvienti ja suuri maine odottaa nurkan takana, olen valmis taiteilija ;)
Vahanauhaa, Swarovskin riipus ja pari helixiä, lasia.

Niin. Se kirja.
Suzanne Collins; Nälkäpeli.
Kaks ensimmäistä osaa suomennettu, kolmas mahdollisesti jo englanniks kirjotettu mut suomennoksesta ei mitään tietoa, ei ainakaan kirjakaupassa. Mut mä suosittelen lujaa. Ehdottomasti. Se on sellasta inhorealismia. Paikotellen tulee jotain hiukan yliampuvaa, mut vois niitä pieniä juttuja lukuunottamatta väittää et ihan sellainen tarina johon ihminen on kykenevä, joka on mahdollista.

Mä oon todella huono selostaan ja tiivistään, mut pako yrittää. Ja ei, en kerro mitään tapahtumia, vaan ikäänkuin taustaa tapahtumille.

Pohjois-amerikka on luonnonkatastrofien ja ruokapulan seurauksena jakautunu hyvinvoivaan Capitoliin sekä sen hallitsemiin 12 vyöhykkeeseen. Vyöhykkeillä nähdään nälkää ja eletään kurjuudessa samaan aikaa kun Capitolissa harrastetaan sitä et oksennetaan välillä jotta jaksetaan ja pystytään syömään lisää ja lisää. Vyöhykkeet raataa tuottaakseen Capitoliin kaiken mitä siellä ihmiset tarvitsevat.

Aiemmin vyöhykkeitä oli 13, mutta 13sta tuhottiin kun vyöhykkeet kapinoivat - ja hävisivät. Capitolin muistutus siitä et he ovat voimakkaampia ja voivat tehdä mitä tahansa. Samasta syystä Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin, televisioitavan "kilpailun". Sadonkorjuu juhlassa jokaiselta vyöhykkeeltä arvotaan yksi tyttö ja yksi poika, ikähaarukka 12-18v ja kaikkien on pakko osallistua arvontaan, ni näistä arvotaan osallistujat nälkäpeliin. Eli yhteensä 24 kilpailijaa.

Nälkäpeli itsessään on vähän ku Selviytyjät - ilman sääntöjä. Voittaja on se joka on viimisenä hengissä. Toiset lapset täytyy tappaa - tai tulla itse tapetuksi. Pelinjärjestäjä voi yllättää miten tahansa. Vyöhykkeillä pelin seuraaminen on pakollista, ja sitä on pakko myös juhlia. Äärimmäistä nöyryytystä. Me voidaan tehdä mitä vaan. Me voidaan pakottaa teidän lapset tappamaan toisiaan. Ja te juhlitte sitä. Kuolemanrangaistuksen uhalla.

Tollaseen maailmaan tää tarina siis sijoittuu. Mitä siin sit tapahtuu, sen voi lukee ihan itte.
Ja nii, kyl toi on rankka aihe, mut ei kuitenkaan raskasta luettavaa. En oikestaan osaa sanoa miks niin, mut se on kuitenki helppolukusta. Tosin, sitä jää miettiin, niitä tapahtumia ja tilanteita ja todellisuutta ylipäätään. Mut mä en ole kuitenkaan ahdistunu. Kamala sanoo et oon innostunu, mut eikähän jokane joka lukee kirjoja ymmärrä et sitä innostuu hyvästä kirjasta eikä kamalasta tarinasta. Siinä on ero.

Ei, emmää, kyl mun täytyy jatkaa lukemista, ei tästä tuu mitää.
Upeeta aurinkoista päivää - päiviä.

TV vtun katkolla

2010-03-02T23:55:00.006+02:00

Siis tää julkkikset katkolla. Sit mikä lie ganja-sarja, jei ja jipii ku on niin jännää ja hienoo ku yh myy kukkaa ja sit viel seki sarja mis joku professori pistää metalabran pystyy. Metamfetamiinia, jipii.

Noita en kyl ole itte kattonu kun tota julkkikset katkolla, mut mun pointti täs onkin se et noi kaikki yhdessä laskee kynnystä. Ihan yhtälailla ku tv on varmasti osaltaan vaikuttanu homojen ja lesbojen hyväksymiseen (mikä siis on pelkästään hyvä asia) ku on näyttäny kyseiset ihmiset hyväs valos, ni ihan yhtälailla nyt huumeiden joku sellane tietty kynnys laskee. En osaa selittää, mut se ymmärtää ketä viittii miettii.

Enkä taaskaan tarkota mitää "hyi huumeita sääs kualet" - moralisointia täs pitää, ja jos ne on hyviä sarjoja ni sit on. Vaan kun ei päihteit ja niitten käyttöö tarvii arkipäiväistää, - jota nää kaikki siis tekee.
Ne käyttää ketkä käyttää ja se siitä, mut ei kenenkään muun enää tarvi alottaa. Ainakaa niitte ihmiste ku ei vaa viel osaa ajatella, ottavat vaan telkusta kaiken niin hienona. Tosin kyl aikuisetkin. Tv on niin jumala, kyllä se tietää. Se on niin jumala et sitä sopii tuijottaa tunteja ja jättää oikea eläminen sikseen. Katotaa perhesarjaa yhdessä sen sijaan et elettäis sitä perhe-elämää yhdessä tässä ja nyt, tässä hetkessä. Hys hiljaa lapset äiti ei kuule mitä huiman tärkeetä telkkarissa sanotaan. Menkää huoneeseenne jos ette osaa olla hiljaa. Just.

Mä tiedän oikeesti monia joille jokin Salatut elämät tms. on niin tärkee et ihan kaikki pysähtyy sillo ja siin istutaa ja katotaa ja yhtään mikään ei mene sen ohi. Ei varsinkaan oikea elämä. Enkä tarkota et telkkarii ei sais kattoo, vaan sitä et yllättävän monet ihmiset ei osaa erottaa todellisuutta kuvitelmasta. Oikeesti. Miettikääs vaikka. Varmasti mieleen tulee ainakin yks sellane joka ottaa tosissaan ja pohtii ja murehtii ja miettii ja pelkää. Jotain sarjaa. Se on telkkaria jmalauta!

Mun piti viel selostaa et millasta ihan oikees elämäs on olla katkol/osastol, mut enpä jaksa kun tuskin ketää kiinnostaa.
Tai no silti, iha lyhyest vaa.

Ensi vedetää, sit vedetää lisää, sit viel lisää, sit o vitun paska fiilis, vedetää lisää jos auttais, ei auta, kokeillaa auttaisko jos vielä vähän lisää, ei, aletaa miettii josko lopettais ja vedetää lisää. Vedetään kunnes tulee se hetki ku oikeesti ei enää haluu vetää.

Mennää osastol. Ollaa ilma.
Siellä jatkuvaa tupakal, kramppaa, hiki, oksentaa, särkee, sattuu, valvoo, tupakal, sattuu, vittu mul vedot!, tupakal, kramppaa, oksentamaa, tupakal, itkuu, sattuu, tupakal, haluu vedot, vittu et sattuu särkee oksettaa mä en kestä, tupakal, kylmä, kramppaa, kuuma, kylmä, vittu vedot!, tupakal, vitun kylmä!, oksentamaa, tupakal, paha olo, itkuu, huutoo, kramppaa, itkuu, tupakal, särkee, mä haluun vedot, sattuu, kylmä, vedot vedot vedotvedot... Tätä pistetää viikko kaks ihan täysil tehoil.

Sit alkaa ne vittu mä paiskasin elämäni/lapseni/liittoni/rahani (valkkaa mieluisin) menemään ja täs sitä ollaa -ajatukset. 5/10/20/30 vuotta kadonnu johonki, mitäs mä nyt teen, mä en muista mitää, mitä häh. Sit tunteitte myllerrys. Nii ja vedot, haluu vedot. Pari viikkoo selvänä ihan pihalla.

Sit alkaa tuntee oikeit tunteti. Ihmeellistä. Ja pelottavaa. Selvän onki vaikeeta. Pitää ja joutuu tekeen vaikka mitä mitä ei ole tehny. Tuntuu oudolta. Haluis yhdet vedot.

Selvänä kotiin. Ja pitäis sit pysyy selvänä. Vaik välil haluis niiiin ne vedot. Vaik on hirmu vaikeeta ku joutuu opetteleen niitä muille ihan perusarki juttuja, kukan ei tajuu et niitä joutuu opettelee. Paljon asioita mitä ei ole ees ajatellu. Yksinäistä. Kaverit vetää. Muut ei vaan tajuu.
Haluis vedot. Toi jää. Jos se on hetken pois ni ei hätää, kyl se takas tulee ihan varmasti, se on loppuelämän tuttu.
Siinä se lyhyesti.

Nii ja mul tuli vuode alus 4v. täytee.
Enkä haluu kuulla mitää voi kun hienoa onnea. Ma oon vaan halunnu enemmä olla äiti ku mitä halunnu niitä vetoja. Se on sellane tekee mieli muttei haluu juttu, oon tainnu joskus mainitakki. Välil tekis mieli ihan rennosti, välil tekis mieli kunnol, välil muute vaa, välil huviksee, välil kiukkuunsa, välil vanhast tottumuksest. Mut harvemmin, tai oikeastaan se tulee niin et sitä kestää sit kuukauden kaks, sit menee ohi taas kuukausiks. Ei paha.

Ja töks, N-persoona poistuu ja eteenne astuu sivupersoona K. Terve.

Kiiltäviä kauniita sinisiä makeenvedenhelmiä ja hopeeta.
Ensi ajattelin et vaijeriin, mut en ol kertaakaa pistäny mv-helmii vaijeriin sen jälkee ku aloin solmiin niitä, en siis nytkään. Solmittuna ne on vaan niin paljon upeanpia, aitoja helmikoruja, ihanan kalliin tuntusia. Ja jostain syystä tää onnistui mun omasta mielestä poikkeuksellisen hyvin. Ei mun näköne ollenkaan, mut sellane tyylikäs ja kallis.

Noi rivit on siististi vierekkäin, kunha sain paremmi kuvattuu ku väänsin ne kääntyyn.
Ja noi helmet on tosiaan noin kiiltäviä. Sain Tinkalta.

Mist tuliki mieleen et mistä tietää et on toivottu/pidetty/arvostettu asiakas? Siitä kun kauppias muistaa tilaajan tyttären ja lähettää sille oman tilaaja-lahjan. Kyllä, näin on käynyt. Siit on aikaa ja oon unohtanu kertoo. Ja seuraavaan kysymykseen vastaus on et Tinka. Eikä varmaan oo vaikee arvata kuka on mun kotimaan helmi-kauppiaat -listan ykkösenä.

Sitten jotain ihan uutta. Kaulakoru Swarovskeista ja hopeesta. Toistanko itteeni. Joo, näin on päässy käymään. Mut tää menee ohi ja innostun taas jostain muusta, sit onki näitä varastossa eikä tarvi tehdä. Hyvä selitys, riittää mulle.

Noita kristalleja on tossa kuutta eri väriä - tai paremminki sävyä, sitä ei tosta nää ku kysees on näitä satin-värejä (black diamond satin ja satin) sekä moonlight perusvärien silver shaden, black diamondin ja jetin kans.
Riipuksena on hopeine Hill Triben prayer box. Sen tarkotus on et sinne sisälle pistetään pieni paperi jolle on kirjotettu rukous, mut tää kyseinen poksi on kyl niin pieni (n.13mm korkee) et sinne ei ihan heti mitää paperii saa. Jotain muuta pientä kylläki.

Siiten lopetan ihan hopeoidun peruslinkityksen kans. Rannekoru rutiilikvartsia.

Kiittää kuittaa hyvää yötä.

Vaunus

2010-02-24T01:35:00.012+02:00

Noniin. Tää vuoristoratavaunu on just nyt sellasessa tasanteessa, hidastuu hetkeks enne ku lähtee taas hirmu vauhdilla, joten istun äkkii alas ja laitan sormet puhuun enne ku vauhtii taas on liikaa. Tai ei se vauhti, vaan se korkeus tai päinvastane varsinki.
Nyt ei ole ollu mitään järkee taas täs olemises, meinaan et ... Emmätiä mitä mä meinaan. Olotilat vaihtelee niin et ei pysy peräs ja on iha hämmentyny ja rasittunu. En mä ees yritä pysyy matkas, mä vaan istun täs vaunus ja odotan et se pysähtyis ja antais hengittää.
Ja siis iha henkine vaunu. Ei mun elämäs ol mittää tapahtun.

Taino. Pieniä asioita. Ja positiivisia. Mut juur kun niistä ilahtuu ni jiihaa! taas mennään korkkiruuvin kautta alas. Ensi tuntuu et nyt tää kestää, ja viimeistään seuraavana aamuna herää ihan toisaalta. Ihan hullumaista vuoristorataa.

Oon mä kuitenki koruillu. Ai, että piti se sanoo aivan ku ette tajuais ku lättää taas kuvaa. Mitä te mitää mistää tajuutte ku tääl roikutte.
Ja siinä meni taas fiuuuuu pari lukijaa. Hah. Noei. Siel te piilos kurkitte ja mä mietin et hmm... kuka mitä kukakukahäh? Kävijälaskuri raksuttaa mut kukamitämikskuka?! Te olette vastuussa mun horjahtaneesta psyykkisestä tasapainosta - tasapainosta?! Minun psyykkinen tasapainoni?! No hah! Unohtakaa koko juttu.
Ja ihan turha selittää - häntä on yhtä hukas ku pää.

Tämä tässä näin. Hopeeseen linkitettyä vuorikristallia ja Swarovskin kristalleja (mitäs muutakaa, mä toistan itseäni). Noi yhdet swarot on taas niitä värii vaihtavii. Koekäytös pysy suoras vaik kivet onki toisel sivul painavanpii, hiukan meinaa ensi epäilytti.

Sit noita ihan samoja kierteisiä vuorikristalleja hiukan isonpien vuorikristallien (nugettien) kanssa ihan vaan hopeoituun kuparilankaan lykättynä. Tos kuvas näyttää kuin noi nugetit olis laadukkaanpia, vaan eivätpä ole (tai juuri nämä eivät ole), kyl noi pienemmät on kirkkaanpia. Tosin, isommat nyt saa valoa enemmä ja osaa vääntää ja puhuu sen ympäri esittämään ittensä paremmi. Kantsii olla valon kaveri.
Tai pimeen. Vielä parenpi.

Sit vielä yks ketju enne ku alan oikee sanoo jotain.
Millisistä hopeelenkeistä punottua kuningasketjuu ja pari isoo Swarokristallii roikuttimin. Aika kivasti noi hatut sopi toho. Muut tos ny ei olekkaa.
Tykkään punoo, kun vaan omistais tarpeeks hopeeta ni tekis kaulaketjuja ja vaikka mitä, yhdistelis et toine puoli kivee ja toine ketjuu jne. Huuuuoh. Joku kun tilais punotun kaulaketjun ni olis juhlaa.

Siinäpä ne tehdyt. Tai no ei, sit on muutama ihan peruslinkitys, menivät uusiin koteihi enne ku tajusin kuvata. Mut kuitenki.

Sitten. Ensinnä viittan tänne, eli mustiin. Nyt hänestä sit kuului. Soitti yks päivä, lyhyeks jäi puhelu - yllättävää. Mut sit tuli Pöpsylle postia. Tukkalenkkuja ja nopeesti ruutupaperille kirjotettu "kirje". Lainausmerkit siks et ... No. Kirje on siisti. Siistillä kirjeellä ikäänkuin kunnioittaa ja ilahduttaa lukijaa. Ja kirje on paljon muutakin mitä tuo ruutupaperinpala ei ollut.
Niin ja Pöpsy siis luki sen ääneen, mä en todellakaan sitä itse lukenu.
Mut nii, siinä oli et oivoi kun on kova ikävä ja tulen sitten sun syntymäpäiville.

Ai?!

Helppohan mun on väittää et mä hallitsen itse elämääni ton asian suhteen kun se ihmine ei ole missään yhteydessä meihin eikä ole hallittavaa tilannetta. Mä oon vuosikaudet tässä kohtaa sit nöyrtyny, antanu anteeks (no enemmä tai vähemmä), toivonu et jos nyt sit kelpaisin (myöhemmin et me kelvattais), jne. Silloinkin ku se ei nähny Pöpsyä ensimmäiseen vuoteen ku kiukutteli. Ajattelin et pakkohan sen on ainoasta lapsenlapsestaan välittää.
Miten niin pakko? Eihän lapsetkaan ole sille mitää, miks lapsenlapsi olis?

No. Mikään ei ole siis muuttunut. Se käyttäytyy juuri noin, loukkaa hylkää unohtaa - ja sit taas on kuin ei mitään ongelmia olisi koskaan ollutkaan. Voi kun on ikävä. Joopajoo. Toi jatkuu varmasti loputtomiin jos mä annan. Ja mähän päätin etten anna. Nyt se sit nähdään et pystynkö.

Äitinä mun on suojeltava lastani siltä samalta mitä musti mulle teki, tarkotan nyt lähinnä sitä henkistä puolta. En mä hemmetti sentään voi antaa lapseni kärsiä raastavia hylkäämisen, riittämättömyyden, huonommuuden tunteita vain siksi et "kyllä sun täytyy kun se on sun äiti". Ei jumalauta täydy! Ei mun tarvitse antaa yhdenkään ihmisen tässä maailmassa satuttaa mun tyttöäni, ei vaikka olisi mun äitini. Jos joku on toista mieltä niin tulee kattomaan mua silmiin ja kattoo tarpeeks tarkkaan - kunnes näkee.

Oon siis vihane. Miten se kehtaa?! Ja sit vielä joku kirjelappu postissa Pöpsylle. On ikävä. Joo, vittu, siks et olekkaan vuoteen käyny. Ja kaik muu. Eiaaargh.

En jaks selitel ees ittelleni. Kysymys on nyt vaan siitä et pystynkö mä pitään sen poissa. Mun täytyy. Jo itsenikin takia. Todellakin.
En tosiaa jaks. Kunha vaa ilmotin et nyt nähdään mihin musta on ku siitä sillo aiemmi kert selostin.

Itseasias en jaksa miettii enää mitää. Kun juttuu olis ni sit ei jaksa. Mä oon liia vaikee. Tai jotain. Ainaki jotain.
Nyt nukkumaan.

Äiti! Tääl ei oo valoja!

2010-02-10T22:45:00.000+02:00

Oltiin tänää vihdoin metsäretkellä, oli jo pimeetä kun mentii, ja kun auto sammu ni Pöpsy pelästy, täällä ei ole valoja! Kauhistus ja järkytys.
No, kauhistus ja järkytys oli seki et tää äiti ei meinannu jaksaa kävellä ollenkaa. Oli ihan unohtanu et ei siellä metsässä kukaan kolaakkaa meitä varte mitää polkuja et voidaa fiiniste kävel valmiil nuotiol.
Kauhistukset meni kuitenki ohi ku saatii kynttilät ja nuotio palaa, voi jestas et oli hienoo!!! Taas olis voinu maailma kaatua, ei väliä, me oltiin yhdes. Pöpsy, enoveli ja mä.

Mitäs siitä osais kertoo. Oli ääreis hienoo. Taivaal näky tähtiä iha hirmusti. Ja oli hirmu hienoo. Ja paljon lunta. Ja hienoo. Ja lunta.
Täydellistä.
Ja useemminki vois käydä. Kyl mulle jatkos kelpaa vähempiki lumi. Mut kyl lisää saa vieläki tulla, antaa heittää niskaan vaa, lisää lunta, uudestaan metsään - kunha joku vetää mua pulkas. Jere jo nauro mua ja sano et seuraaval kerral pitää olla kaks pukkaa, yks ei riitä. Toine puille ja toine mun vetämisee ku etenemisestä ei näytä tulevan mitää.
Sillo elämä on hyvää ku pikkuveli nauraa sua. Mua. Elämä on hyvää ku haisee savulta, laps kaatuu sänkyy ja nukahtaa heti, veli istuu vieres kirjan kans ja kahvikuppi on käden ulottuvil. Ei vois olla paremmi, ei mikää.

Ja sitten. Mä oon jo kauan halunnu ittelleni kaulakelloo, pikkuhiljaa sit ostellu osasia, lähinnä nyt noit isompii swaroi on ostanu muutaman kerrallaan. Satuinpa sit täs taannoin löytää kupariketjuu joka oli käytännös lähes ilmast, ja ta-daa, tarvikkeet oli valmiina. Tein sit sen kellon ja vitsit et tykkään. Tykkään iha tosissaa, aiempi kupari&lehtikorukaa ei tunnu enää miltää, hyvi voisin vaik myyd pois, nyt tää kello on mun. Ei se ny mitenkään ihmeelline tai erikoine ole, mut just sellane mist mä tykkään. Kuparia ja Swaroja. Mun. Mulle.

Nii. Kuparia ja Swarovskin kristalleja. Noita Swaroja on neljää väriä, viidessä muodossa ja 6-12mm kokoisina.
Tos on oikeastaan kolme ketjua, pitkä kellolle ja sit kaks lyhenpää iha muute vaa ku halusin paljon niitä Swaroja ja kuparia. Ja kun niitä kristallei ei ollu mukamas tarpeeks ni lisäsin niitä sit viel killumaa. Nii ja keelost killuu kans muutama sit viel. No, näkee sen tosta, en viit selittää.

Mä siirryn lähemmäs Jeree, otan kans kirjan tai sit pihdit. Pihdit olis parenpi, samal voisin jutella kaikkee ja selittää kivi-aarteista mitä odotan - ärsyttäis Jeree ku kert o hyvä kirja keske, mut ei se kuitenkaa suuttuis ku naurais ja käskis ol hiljaa enkä mä olis ja sitä ärsyttäis enemmä ja kiukuttais lisää mut silti se tykkäis ku on tääl ja se vaa kuuntelis - vaik yrittäis kyl ol kuuntelemat ja lukee vaa mut mä huomaisin kyl et se yrittää sulkee mun äänen ulkopuolelle ja selittäisin lisää ja lopulta me hihitettäis ku lapset tosa olkkarin lattial. Iha ku eile. Joo. Pihdit.
Pikkuveljet. Ne on luotu kiusattaviks. Aikuisenaki. Niitä kiusaa ku niitä rakastaa. Ja kun se on kivaa. Ainaki jos on tollane upea veli kun toi tosa on.

Vanha prässäämö

2010-02-05T03:00:00.004+02:00

Se lähti, vilkutti vielä, muttei katonut taakseen, seurasi vain edeltäjiään hiljaisena. Katosi, enkä usko sitäkään enää näkeväni.
Ajatusta.
Montaki ajatusta. Ja ihan jokane on lähteny. Aika epäviihtysä tää mun pää, kun ei kotiudu tollaset sit millää. Tuuletus vois kyl auttaa. Tai siivous. Mut se siivous on mahdoton tehtävä, kuten on voinu päätelläkki jos on viittiny päätellä. Tuulettaa vois jos viittis mut en mä mitää viitti, en ole viittiny hetkeen.
Et on mulla ollu ajatuksia, mut. Nii. On ollut.

Ja ei se mitää et ne ajatukset kaikkoaa, mut se on pelottavaa et multa menee välilä tunteja hukkaan. Siis ihan vakavasti. En tiä kuinka paljon ja kuinka usein, kun enhän mä sitä ite huomaa, mut niitä katoaa. Kuukauden aikana on nyt kahdesti tullu ilmi et mä en muista muutamaa tuntia ollenkaan, toisella kertaa kyse oli samasta vuorokaudesta, jälkimmäisellä oletan et samasta viikosta. Ei minkäänlaista muistikuvaa et olisin tehny, puhunu, ollu kuten veli kertoi. Tai muistutti. Mä vaan en muista. Ei kaks kertaa ol mitää, jos niitä on vaan se kaks kertaa, vaan kun en tosiaan voi ite tietää et jotain on menny hukkaan ku en muista et olis mitään hukattavaa ollutkaan. Tuli vaan mieleeni.

Mä nyt sit tylsästi pläjäytän tähä parit korut ja huhuilen samalla joskos jokin yön väsynyt ajatus joutaisi istahtamaan tähän hetkeks. Jos mä houkuttelen suklaalla... Paitsi et ÄSP on tyhjä, joku on nakertanu koko äidin salaisen suklaapiilon eikä se joku ole sit tajunnu täyttää sitä ollenkaan. Kofeiini. Se on nyt vastaus. Vastaus klo.02
Mut ne korut ensi.

Ensinnä viimisin. Tässä päivänä eräänä maailma lykkäs ja yllätti ja siitä sit seuras et sain aarteita ja siitä sit taas seuras - kuinka yllättävää - tää;

Joo joo, kamera ja kuvaus ja blaablaablaa.
Noi harmaat akaatit. Voih ja oih. Ne on kauniita, sitä nyt ei jostain kumman syystä (mistäköhän?! kysynpä vaan ja tuijotan kiukussa kameraa - tai tuijottaisin jos en olis paiskannu sitä alalaatikkoon) tosta huomaa ollenkaan, mut oih. Harmaa värinä, ja kun se sit välkkyy noissa faseteissa ni joo, on ne.
Sit lisäsin Swarovskin kristalleja, sellasia jotka vaihtaa väriä, normisti ne on juur ton akaatin värisiä, mut sit ei kuitenkaan vaan kirkkaan veeleenvihreit tai lilahtavan vaaleenpunasia. Selkeetä. Mut siis vaihtavat väriään ja juurikin sopivasti toho akaattiin nähden. Näitä mä yhdistän jatkossaki.
Niin ja sit he roikuttavat hopeista Karen Hill Triben riipusta, ja kaulalle asettuu viel noi kukat, pienen säätövaran hännäs kukka kans. Ikäänkuin ette itte näkis.
Luonnollisesti hopeeta kokonaa. Nii ja pikkase patinoitua sellasta. En tykänny kirkkaast hopeest ja aattelin et sellane pikane varovaine patina, iha vaan kiilto pois, sellasen laitan, ja niin laitoinki, mut kuinkas ollakkaan, en ol enää lainkkast varma et oliks se oikee päätös. Samase.

Sit hopeoitua, ensimmäine kans akaattia, jälkimmäinen hematiittia ja turkoosia, yllättäen aika jännä yhdistelmä. Ja pöh, mitä mä selitän, näette te itte.

Sit viimisin tältä erää. Mut se mist mä itte taidan tykätä eniten.
Karneolia, Swaron helmiä ja kuparia.
Menee pitkänä tai sit kahdesti kaulan ympärille.

Mä en usko jumalaan. Enkä Jumalaankaan. Mut ristit, ne viehättää mua, en tiä miks. Ehkä 80-luvun Madonna teki pesän mun päähän. Entiä. Mut kuitenki, ristit, ne on mun. Haluisin sit tollasta ja tällästä ja sit viel tollast ja kaikkee. Ristejä mulle. Tai on mul pari tuol jemmas, mut enhä mä niit äraaski käyttää, tonki raaskein vaan siks et jäi vielä varakappaleita.

Varakappale.
Muutaman erinäisen sellasen haluisin. Jos vaikka elämästä. Tai jos ei varakappaletta ni sellane piristysruike olis jees. Ei siis sellane. Mut sellane. Lailline. Sellane et fiuuuu vaan ja taas jaksais elää.

Enkä sit ole masentunu. En. Mä vaan en just nyt jaks mitää. Tai jaksan. Mut en tee. Ku ei huvita. Ei jaksa huvittaa. Tai. Äh. Elämä. Sen mä tarviin. Ja aivot. Ne olis kans kivat. Edelleen. Ja voi, muisti. Se.
Mut sit en kuitenkaa haluu mitää, en oikeesti. Näin on just hyvä. Parenpi ku just hyvä. Pöpsy on terve, meil on koti, ruokaa, vaatteita. Koruilu aarteita, ne on ihan ekstraa ja luksusta. Ja ihania innostuksen hetkiä.

Josta tuliki mieleen. Jos mä kesällä hehkutin et maailman paras viikko on edessä, ja oliki, ni nyt hehkutan et sellane paras päivä on tulossa.
Haen veljeni ja mennään metsään. Etsitään piparkakkutalo ja syödään se. Ei. Mennään metsään kyllä, mut parenpaa ku kymmene piparitaloa (no, Pöpsy esittää täs varmasti eriävän mielipiteen, piparihiiri sen meetvurstihiiren lisäksi, oli muute paketti taas tyhjentyny ittellää). Mennään juuri enne pimeetä, laitetaan kynttilöitä ja ulkotulia ympäriinsä ja sit nuotio. Oon oottanu tällästä kunnon talvea et on lunta kunnolla, ja nyt sellane saatii, ni kyl täytyy mennä ja istua nuotiolla koko ilta. Yhdessä.

Itseasias Pöpsy haluis jäädä yöks, ja kyl mäki, mut en sit tiä, se tuskin onnistuu. Mut ehkä joku toinen kerta. Joskus ihan varmasti. Tällä kertaa nyt jahdataan satuolentoja ja tähtiä, toisella kertaa varusteita.

Se kahvi. Unohtus. No, nukkumaan sit. Hyvät yöt ja huomenet.
Mutki sais herättää.

uusi pesula

2010-01-27T12:15:00.004+02:00

Tässäpä tälläinen kuva. Sopii miettiä miks mä sen olen ottanu ja miks lykkäsin vielä tänne.

Sitten hypähdys hopeaan.
Joskus se on suuri tapahtuma kun raaskii käyttää jonku tietyn helmen. Nyt on sellane helmi käytetty ja tapaus on tosiaan suuri. Suuri aarreasia.
Kysees on Karen Hill Triben hopeehelmi, en muista onko sillä joku ihan oikee nimi, mä puhun laskoshelmestä. Aivan kipeen hieno. Yhdistin ihan yksinkertaseen koruun sage-akaatista ja hopeesta, ja aika hyvin se helmi siinä näkyy. Näin;

Ja sitten vois palata tohon pesulaan et mitä ihmettä meikä akka tääl oikee nyt taas. Nokun. Kas. Emmäätiä. Siis kun näin ton uusi pesula kyltin ja lähes vieressä ton toisen pesulan ni oli ne pakko kuvata. Kun hämmästytti niin. Miks? Kattokaa kuvaa. Tarkasti. Kyl teki sit ihmettelette. Tai sit mä en vaan tajuu ja oon outo ja kummastelen pieniä asioita - joka on muute oikein kivaa puuhaa, se kummastelu siis.

Mä oon vähän miettiny. Joo-o, totta. Teistä siellä niin moni on ottanu huomioon mua ja varsinki Pöpsyä, ajatellu miltä meistä tuntuu vaik itse maailma vaikuttaa vähät välittävän siitä miltä tuntuu. Ja se on tuntunu äärettömän hyvältä, lämmittäny, ja tosissaan kantaa. Tiettekö, suurelta osin siksi mussa on osa jossa tuntuu hyvälle. En mä ees yritä selittää, ne ymmärtää ketkä ymmärtää.

No, ajattelinpa lisää. Mä en tarvitse nyt mitään, mut mä haluan antaa. Sit mietein mitä mä voin antaa ja mihin. Kun antaa voi vaan itsestään ni pitää vähän soveltaa. Ja ajattelin sit et ehdotanpa et mitäs jos joukolla keksittäis jotain. Ilahdutetaan jotain täysin tuntematonta. Te kun sen osaatte. Ja mäkin haluun. Ajattelin sellaisia et vois jonkun naapurin mummun viedä autolla kauppaan kun on kova pakkane tai antais jollekki kympin kadulla, siis sellaiselle joka näyttää siltä et sen elämää se kymppi helpottais tai ilahduttais hetken. Menkööt kaljaan tai tupakkaan, väliäkö sillä, ei kai me aleta moralisoimaa - emmää ainakaa voi edes - vaan annetaan hyvää mieltä. Ihan muute vaa. Tai sit vois kantaa jotain lastenvaatteita jollekki jonka tietää niitä tarvitsevan. Jotain. Ja sit kerrotaan toisillemme mitä on keksitty. Ideoita otetaan vastaan. Tehdään jotain pientä. Suoraan jollekki elävälle tuntevalle ihmiselle. Mä satun tietämään et se on iso asia, todella iso, kun joku vieras ihminen huomioi ja välittää hetken.

Tää voi tuntua kauheen tyhmältä ja pieneltä ja typerältä, mut musta toi olis hienoo. Ihmiset huomaa, ja hyvä et huomaa, isot tragediat maailman toisella laidalla, mut ei niitä pieniä siinä vieressä. Me voitais huomata. Taino te ootte jo huomannu :)

Ja taas paluu pesulaan.
Se juttu tossa on se, että uusi pesula on kristillinen seurakaunta, Kristillinen seurakunta uusi pesula. Öööö... Uusi pesula?! Kyllä. Voisko joku sielun puhdistuksen seurakunta olla parenpi. Joo...? Mä tuijotin aikani tota kylttiä et ei voi olla totta, ja sit vielä tarkistin et onko toi tossa seurakunta, seurakunnan pesula vai pesula jonka kylttiin joku on tarrannu seurakunta. Kyllä se on seurakunta. Musta vaan vähän outo nimi, ei siinä muuta. Ja toi toinen, oikea pesula pesukoneineen on siinä melkein vieressä.
Ei sen kummenpaa. Sainpa vaan jutunjuurta siitäki :)

Ainakin kaks kuppia

2010-01-15T19:40:00.002+02:00

Kahvia siis. Valmiiks enne ku jatkaa pidemmäl. Nyt on nimittäin latingissa asiaa ihan riittävästi hetkeks aikaa.

Ensinnä infoan yllärikorusta, tai sen saajasta. Mä olin sen korun mukaan pistäny lapun jonka allekirjotin etunimelläni, ja kun tiistaina sit soitin hänelle töihin ja esittelin itteni ni "Ootko se sää?!" Joo. Oon mä mää, luulen ainaki. Se oli hirmu ilone ja ihmeissään ja voi että ku tuli hyvä mieli. Kyllä kannatti. Ainiin ja vasta ku juteltii puhelimes ni tajus et mä oon ite tehny sen korun. No, ei se kovin hyvä lahja olis ollu jos se olis ostettu, ei sillai samal taval.

Minkä lähettää maailmalle, sen saa moninkertaisena takas.
Joulun muistamisista, siis tarkotan tällä nyt niitä ihmisiä täältä, ruudun takaa, niistä oon edelleen otettu ja kiitolline ja ajatellu et vaik maailma ottaa - tai paremminki jättää antamatta, ni antaa se sit kuitenki, jos ei just mitä odotti ni sit jotain muuta ja paljon parenpaa.
Ja kun mua on muistettu enne jouluaki, sillonki ku joskus kirjotin et kaikkien pitäis lähettää mulle kamalasti kaikkia kuparijuttuja, leikilläni tietenki, ni kuvitelkaa, mä sain oikeesti yhden paketin! Kirjejuttuun osallistuneelta helmettiläiseltä, joten yllätys oli melkoinen ku etukäteen ei pyytäny osotetta tai mitää.
Ja sit kaikkien näiden lisäksi on Piisku. Ja vielä ja vielä ja vielä. Ja vielä. Helmiä.
Ja maailma/elämä antoi taas. Tai no ihmine tietenki, tiettekyl, ei mun tarvi alkaa piirtää. Antoi paljon. Ruudun takaa joku tunnisti mut yhdes tilantees ja !!!
Ette usko mitä mä sain eilen nähdä. Mä näin kirkkaat silmät ja ihan oikeeta tasajalkaa hyppimistä ja kuulin sitä yli-innostuneen ja ihastuneen lapsen iiiiiiii-iiiiii ääntä. Pöpsy sai paketin, ja jessus että oli mieleinen.

Ja ette oikeesti tajua miten uskomattoman upeeta oli kattoa vierestä kun neiti näki et saa ihan oikean paketin, papereissa, ja ne saa repiä. Ja se silmien loisto, se on siis ihan oikeesti totta et ne loisti. Paperi pois ja sit näkyi vaaleenpunasta laatikkoa ja sit liikkeet hidastu ja varovaine vilkasu minuu ja sit uudestaan vauhdilla eteenpäin ja sit näkyi Hello Kittyn kuva siinä ja sit se epäuskone mikätääon? vaik hyvi jo näkee, mutku ei usko et oikeesti saa sellasen. Ja sit ku uskoo ja tajuu ni sit sitä jiii-iiii-iiiii, naurua, tasajalkaa ja kaulaan, iiii, hyppimistä, silmien loistoa, kikatusta, tasajalkaa, kaulaan, jiiiiii ja hyppyjä, pyörimistä, ääneen naurua ja hyppimistä. Aivan huippua!
Niin, paketista esiin tuli HelloKitty elektroninen muistikirja (nykyaikaa...) ja ei sanat riitä tässäkään kohtaa. Kun Pöpsy huomas et siihen saa nauhotettua sanelua ni meidän loppupäivän, siis ihan koko loppupäivän, kommunikointi käytiin sen välityksellä, ja se oli mm. seuraavanlaista;

-Äiti, paina tota nappulaa ku mä oon menny ----- nyt! ...kipitikipiti...
kipiti....
-Sano nyt siihe mitä sää vastaat, tai sanot sitte ku mä oon menny ja sit annat tän mulle, jookojoo! ...kipitikipiti....
...kipiti...
-Sanoiks sää, painoiks sää sitä nappulaa?
-Joo, painoin ja sanoin, ole hyvä.
- No nyt se sit sanois niinku tälle et tää tulis niinku ja sit tää ja se ja sit tää tohon ja sanoo ja sit se huomaa et tää ja ihmettelee ja oi mikä kaunis prinsessa ja kumartaa tälle ja sit tää sanoo tähän ja muistks et tää sit nauhiottaa sen ja sit se vois kehuu tätä et voi kuinka kaunis sinä olet ja sit tää olis ihan et oiiiih ja sit tää ...
...
-Paina tota nappulaa ku mä oon menny täääänneee---- nyt.
...
-Kuuntele tätä ku mä oon menny.
....
....

Tota parenpaa ei mulle voi antaa. Tota iloa, innostusta, silmien loistetta, aivan uskomattoman upeeta. Ei mitään, maailmasta ei löydy yhtään mitään parenpaa. Ei yhtään mitään.
Mut sain silti vielä oman paketin! Ei oikeesti voi olla totta, ja kuitenki on. Ja kun se koostui vielä pikkuaarteista ni huuuuh. En ala erittelee ja selittelee, mut huh-huh.
Karman laki.
Tai jotain.
Elämää. Ja vitsit että elämä on joskus ihanaa.

Mä oon joskus ajatellu, itseasias yläaste ikäsenä, karmanlakia, ja et mitä niin pahaa mä oon voinu tehdä et saan kaiken niskaani. Tai et jos tätä jatkuu ni joskus mä tulen saamaan todella paljon hyvää. Niin sainki, Pöpsyn. Ja sit nämä upeat pienet (isot) paketit ja muistamiset ja kaikki, nää on mulle ihan mielettömän isoja asioita. Tosissaan isoja. Mä haluisin osata kertoa teille miten isoja, mut en osaa. Parenpi siis vaan uskoa ilman selityksiä. Vähä ku jumalaa, sama asiaha me ollaa. Hyi, toi oli asiatonta. No eikä ollu, tuli vaan mielee ni kirjotin ja ku oon kerta mää ni annan seistä tosa.

Sitten. Tää hoitaja-murhaaja tapaus. Mun piti siitä alkaa selostaa mun omaa kauhutarinaani hoitajasta, mut alotin ja en sit jaksanutkaan. Tai jaksoin, pitkäänki. Mut. Pitkä, vaikee ja sekava juttu, poistin.
Ja uskomaton. En jaksa yrittää sitä selostaa, saa mut vaan vihaseks, todella vihaseks, monelle hoitajalle ja lääkärille. Ja ei ne siitä piittaa pätkääkään mitä mä koin tai miltä musta tuntu ja kuinka vaikeeta se oli ja miten mä edelleen kyllä muistan ettei kukaan puolustanu mua tai puuttunu siihen kuinka paljon se hoitaja puhui aivan täyttä paskaa. Sitä se teki paljon. No helppo oli tehdä, laski tietenki sen varaan et häntä uskotaan, oonha mä vaan pelkkä narkomaani (sanoi niin itse mulle), ja niin uskottiinki.
Lopulta tuli uus työntekijä joka suostui tarkistamaan niitä asioita joita oli mahdollista tarkistaa, ja kas kummaa, tulikin ilmi et mä olin puhunu totta, kokoajan ja kaikesta, hoitajaämmä sit taas jotain ihan muuta ja täysin mielivaltaisesti.
Sit sainki pian sen jälkee Säävirkun, se on ollu mun jo ööö.... yli kaks vuotta. Olen hyvin tyytyväinen, se on iha ihmine. Hoitajil ei ole johtajaa ja Säävirkku on se johtaja jota niillä ei ole. Se tuijottaa vihasesti vaikka Lipposen pissaamaan housuun. Mut osaa myös ajatella. Se on paljon se. Ja äh, oon noi selostanu ennenki. Asiahan oli se ettei ollutkaan sitä asiaa ja mistä sitä asiaa olis ollu jos sitä olis ollu. Nii.

Ei voi hei olla totta! Mun pää meni tyhiks. Kaik latinkis olleet jutut häipysivät.
Käyn hiuka ettiis josko läytyis partsilt tai jostai.
Ei löydy. Harmittaa, mul oli oikeesti vaikka mitä mieles, kivaaki. Sen siitä saa ku ottaa ja oppii liikaa kokemusperäisesti ja vääristä asioista - tai jotain muuta mukamas viksulta kuulostavaa.

Mun muisti on kyl ihan hirvee. Saatan unohtaa ihan kokonaan tunteja, siis meneillään olevasta päivästä. Se on välil aika pelottavaaki. Kuten seki et mä kohkaan öisin. En haluu sanoo et kävelen unissani vaik sitä se kai on, mut se ei tunnu siltä. Mä vaan teen äivin juttuja joita mä en sit tiedä tehneeni. Sytyttelen kynttilöitä, siirtelen tavaroita, siis kohkaan kaikenlaista. Mut aina välil mä jään ittelleni kiinni ku huomaan aamul et jahas, taas sitä on tääl kohellettu. Välil kiinnijäämine tapahtuu ku huomaan et nukun tyynyllä johin on posken alle sulanu suklaapatukka - arvatkaan millasta muute sellasesta on heräät, ei meinaan heti maista onko suklaata, ensin haistaa, sit miettii, ei maista. Sit mene kaapille ja miettii et montako patukkaa täällä oli ja montako puuttuu ja mitä on kaks miinus yks.

Otetaas sit mun tylsääkin tylsemmät tavalliset linkitykset ja esitellääs niitä ku parenpiaki teoksia.
Nii, pohjustuksena - ikäänkuin siät joku kaipais - et mulla on linkitys kausi, ja siihe yhdistin sit sen et 4mm swaroja (kristalleja siis) pitäis käyttää pois kuleksimasta ku ei niillä oikeastaan mitään tee mut joskus aikoinaa tuli hamstrattuu. No ei kai ne 4mm ole mitää, jote piti sit linkittää 6mm kans. Vaikka oliki tavallista ja tylsää ni tykkäsin tehdä. Kun mä en ole hyvä, eli en osaa olenkaa noita taiteellisia koruja ni oli helpottavaa ja mukavaa ku anto ittellee luvan ettei tarvi ees yrittää mitää ihmeellistä.

Ei sen ihmeenpiä. Tämä kavalkaadi siis hopeeta ja Swarovskin kristalleja.

Mulla kun tyhjeni toi pyöree palikka ni mitäs mä täs muuta nyt tekisin ku menisin hetkeks huilaamaan. Tosin onnistumine voi olloa siinä ja siinä ku Pöpsyllä on kaveri kyläs, mut yrittänyttä ei kuoppaan laiteta kello kaulassa.

Ainii ja joo. Oon vihdoin päättäny - toivottavasti lopultakin lopullisesti - et mahdollisuudet on ollu ja menny ja mä olen nyt tilanteen herra ja omien ovieni vahti. Suljen ne ovet jotka tarvii sulkea, säästääkseni sekä itseäni että lastani. Maailma opettaa pettymyksiä ja surua ja katkeruutta kyllä muutoinkin ihan tarpeeksi, ei mun tarvitse niitä kerjätä koettavaksi, ei enää. Mun täytyy osata tietää millon on tarpeeksi. Suuri kiitos tuesta, nyt ei tunnu et tekisin kamalan väärin. Hiukan helponpaa. Ja täytyy mun tajuta et mun elämä. Mun. Mä olen kärsiny yli 30 vuotta odoaessani jotain jota en ole ikinä saanut - enkä ikinä tule saamaan, sen täytyy loppua. Mun on annettava mahdollisuus myös itselleni. Vihdoin.
Huokaus.

Taas kerran tuli sit oikeinki hyvässä epäjärjestyksessä, ilman yhtään häntää ja yhdellä tyhjällä päällä kaik. Se on sitä ajatusvirtaa. Pelottavaa. Ja mä kuljen vapaana, miettikääpä sitä.

Avautuminen

2010-01-11T03:00:00.017+02:00

Miten sitä meneeki kaik energiat ku kaivoon olis kaatanu ku hiukan avautuu. Huh. En ees hermostunu, suutahdin vaan. Tai en suuttunu, avauduin. Ja vieläpä oikein kivalle ihmiselle. Rassu joutu vaan kuuntelee. Mut oma moka, sen siis, sanoi kaks väärää sanaa ihan väärään kohtaan. Silti. Nyt oon iha rätti, ja harmittaa et saatoin pahottaa sellasen ihmisen mielen jonka mieltä en olis halunnu pahottaa. Tai no, totuus, se on joskus raaka. Kyllä aikuinen ihminen sen varmaan tajuaa. Jos uskoo et se oli totuus.

No mitä?
No. Olkoon tää mun äitini, josta siis oon puhunu aiemmin ainaki ny täs kohtaa, tässä jutus ja jatkossaki ihan vaan musti. Ei tule sit sanottua rumasti ja alennettua itseä.

No, toi aiemmin kirjotettu kertoo varmasti jotain. Mitä sit nykyään, ku kotoaki pääsin pois 15v. Musti. Sillä on kaks lasta, mä ja veli, ja yks lapsenlapsi eli Pöpsy. Normisti kai nää olis ihmiselle tärkeitä asioita, mut jotain kertonee se et täällä meillä ei musti ole käynyt kohta vuoteen, veljen luona ties millo. Tossa nykysessä asunnossa ei kertaakaan, olisko siinä asunu puoltoista vuotta. Välimatka? Joo, meille 60-70km, veljelle jotain 100, ehkä hiukan enemmän. Mun tätini, mustin sisko siis, käy aikuisen poikansa luona saksassa vuoden aikana useita kertoja, joten. Nii. En sano mitää. Toinen täti, tääki mustin sisko, antais varmasti mitä tahansa, ihan mitä tahansa, nähdäkseen edesmenneen poikansa. Musti valitsee näin. Ettei tapaa lapsiaan, hyvin kyllä voisi, mikään ei estä. Mikä voisikaan estää jos haluaisi?!

Ainii ja täs kohtaa kerrottakoon ettei me olla siis missään "riidoissa". Ettei mistään sellasesta ole kyse. Tosin, en tiedä josko musti on täällä käyny lukees joskus (epäilen kyllä suuresti, tuskin viitsis, tuskin tietää et kirjotan tänne) ja sit ottanu itseensä kun oon sanonu hänestä pahasti. Eihän se ole paha mitä hän on tehny, vaan se että se sanotaan ääneen. Hyi mua. Niin ja mainittakoon sekin et sillä on auto, osti juurikin uuden. Rahakysymyskään se siis ei voi olla ettei voisi lähteä. Ja hei, voiko oikeesti joku äiti/isä sanoa et rahan puute voisi estää näkemästä lapsia kun on ikävä?! Ei. Hyvin harva asia voi sen estää. Ainiin ja se asuu isänsä yläkerrassa, joten senkin puolesta raha-asiat on ok kun ei ole minkäänlaisia asumiskustannuksia kuten muilla ihmisillä. Saa omaishoitajan (hakee viikonloppusin lehden ja käyttää kaupassa) tukea ja on vielä töissä. Laskekaa siitä.

Sitten. Kuten mainitsin, Pöpsyä hän muisti jouluna - ei millään. Ei edes kortilla. Ei puhelinsoitolla, ja ei todellakaan lahjalla. Tekstiviesti tuli mun puhelimeen. Jos tätä sattuu lukemaan joku isoäiti niin haluanpa tietää voisiko jättää muistamatta. Tuskin.
Eikä tämä ollut ensimmäinen joulu kun on näin menny. Tää oli jo kolmas. Neiti on kuuden. Ja sit oli se joulu jona hän sai pyykinpesupulveria joulupaketista. Ja mä sain pullonavaajan (mä en ees juo, ja se tietää sen) jonka päällä oli "hyvää joulua" toivotus hänen työpaikaltaan. Että oli ihan sijottanu lahjoihi. Ja ajatellu ja näinettespäi.

Sitten. Kuten oon saattanu mainita, niin mun lähin veljeni on masentunu. Mun mielestäni kohtalaisen syvästi. Olen tästä infonnu mustia ja pyytäny et lähtis veljen luo siivoomaa ym tekemään mun kanssa siitä asunnosta kivenpaa ympäristöä veljen elää ja olla. Lähtikö? No, mähän kerroin jo. Ei ole siellä käynyt. Mitäs sillä niin väliä jos oma poika on sairas.
Veljestä tuntuu varmasti hyvältä. Niin mustaki tuntu ku olin kaks kuukautta sairaalas ja se kävi kerran, musti siis. Joten tien kyllä. Ei veli pahemmi halua puhua siitä. Mut enköhän mä tiedä.

Paljonko musti on viettänyt aikaa ainoan lapsenlapsensa kanssa? No arvatkaa.
Joskus kun mulla oli tosi tiukkaa, sillo ku yritin lopettaa käyttöä, pyysin apua - olin siis tosiaan sen tarpeessa - et voisko välillä olla hetken Pöpsyn kanssa. Oliko? Kerran. Se onkin ainut kerta kun on neidin kanssa ollut. Siis kahden. Sit alkoi tulemaan niitä pikkujouluja ja muita tärkeämpiä menoja.
Kuinka usein hän on pyytänyt Pöpsyä luokseen? Ei ikinä. Kuinka usein hakenut puistoon tms.? Ei ikinä.

Tässä välissä kerron kyllä et vaikka pyytäis nii tuskinpa antaisin. Puistoon kyllä, mut yökylään, ei ei. Mä kun tiedän millainen ihminen se on lapselle. Ei sitä mun tyttärelle. Vaikka joskus olinki siinä tilanteessa et jouduin pyytää, mut sellaista tilannetta ei enää tule. Ja vaikka tuliski ni huomasinha mä sillo et turha on pyytää. Tärkeänpiä menoja, tärkeänpiä menoja.

Olenko mä vienyt Pöpsyä katsomaan Mustia? Olen. En kovinkaan usein, viimevuonna ainoastaan alkuvuodesta ku musti alko taas kiukutella - en tiedä mistä, ilmeisesti ku en antanu rahaa. Mut joskus olen vienyt. Tai pyytäny mustia johonki. Kuten kerran ku oltiin käymäs siin kaupungis mis hän asuu. Sovittiin edeltäkäsin et tavataan rannalla. Pöpsy odotti ihan hirveesti (se enne, pienenpänä, tykkäs mustista ku se on aina iha myyty jos joku leikkii sen kanssa ees hetken, kun ei vielä sillai tajunnu ajatella itte), kuvitelkaa miten se siellä rannalla hyppäs ku vieteri autosta ja otti jalat alleen ja lähti juoksemaan et "mamma mamma!!!", jouksi ja huusi ja etti ja oli aivan innoissaan ja ilone ja etti ja katto ja etti ja etti ja etti... Ei löytyny. Ette osaa kuvitella sitä pettymyksen määrää. Ja mun surua sen johdosta. Yritettiin soittaa, ei vastausta. Odotettiin kolme varttia ja sit piti lähteä. Pöpsy oli pettyny ja suru, mä suru, joka äkkiä kyl muuttu vihaks. Mun lapselle ei tehdä noin! Taino, teki jo. Olis voinu ees soittaa tai pistää viestiä tai jotain.

Jokaiselle lapselle on tärkeitä ne läheiset ihmiset. Normisti lapsella on äiti, isä ja kahdet isovanhemmat, joskus jopa neljät jos on uusperheitä. Pöpsyllä on äiti. Ja upea isomummu (munn isäni aiti). (Toki myös eno, joka nyt on vaan liian loppu antaakseen itsestään. Rakastaa se silti.) Äitinä mä yritän sit olla äiti, isä, isovanhemmat kertaa kaks. Mut mä olen vaan yksi pieni heikko ihminen. Vielä rikkinäinen sellane. Mut mä teen parhaani. Ja mä pärjään. Yksin. Ihan oikeesti ja kokonaan yksin. Ja sivussa huolehdin veljestä mitä se tarvii.

Se mikä tänään sit sai mut hermostuu/avautuu oli kun juttelin sukulaisen kans puhelimes ja sanoin et tottakai mä autan veljeäni, ei meillä ole kuin toisemme, kun sukulaistäti siihen et "onhan musti".
Ping! Onjoo. Tosiaan. Tosin, niinhän ihmiset luulee, musti kun kertoo asiat miten haluaa. Kuten esimerkiks et hänellä ei ole rahaa ku antaa kaiken meille. Just. Hänellä oli kaksi pyykinpesukonetta ku muutti isänsä luo, mulla ei ainuttakaan. Kumpaakaan hän ei sit enää tarvinnu (toisen oli saanu lahjaks ku oli valehdellu ettei vanha toimi!). Pyysin et saisin jommankumman. Sainko? En. Olenko koskaan saanut rahaa? No enpä voi kertoa saaneeni. Lainaksi olen kyllä saanut muutaman kerran parikymppiä. Useemmi oon ite tainnu sille lainata. Enää ei ole minkäänlaista rahaliikennettä, tietenkään ku ei kerra olla oltu tekemisissä.

Mut niin. Auta armias et joku tulee mulle sanomaan et on mulla musti. Tai veljellä. Tai Pöpsyllä. Ei ole.
Mä voisin vielä kuvitella et se olis mulle vihainen kun en enää nöyristele ja valehtele ja mielistele, mut mitä pahaa veli tai Pöpsy on sille tehny et pitää niillekki olla kylmä ja tunteeton?! Ei yhtään mitään. Veli on masentunu ja elää sen kanssa et äiti ei välitä ollenkaan. Jos Pöpsy sairastuis niin vaikka se asuis missä niin mua ei mikään mahti maailmassa pitäis poissa sen luota. Tekemässä kaikkeani.
Veljenikin vuoksi olen valmis tekemään paljon. Milloin tahansa. Ja haluan tehdä. Auttaa. Sitä Rakkaus on. Halua antaa toiselle parenpaa huomista. Toivoa, iloa, väriä. Kaikkea.

Mä tiedän et on vaikea uskoa et tollasia äitejä on oikeesti eikä vaan elokuvissa, mut tottakai niitä on. Ja pahenpiakin, tiedän senkin. En mä täs mitään sääliä kerjääkkää, kunha kerron miks pärähdin. Ikäänkuin ketään kiinnostais mut ku kerron nyt kuitenki. Nih.
Että siis osaakin suututtaa.

Mut niin, siin puhelimes sit tuli itku ja annoin tulla et on se hemmetti, meillä ei todellakaan ole mustia, ja se on täysin sen valinta. Tietenki ymmärrän et sitä on vaikea uskoa, varsinki ku tää kenen kans puhuin on itse aivan mielettömän lämmin, rakastava, välittävä, oikea äiti. Mut hitto et oon väsyny siihen ettei ihmiset tajua miten mä elän yksin tän oman helvettini keskellä, liian usein heräten lapsuuden painajaisiin, huutooni keskellä yötä, miten mä oon hyväksyny sen et musti on kylmä, mut en hemmetti sitä et ihmiset ei suostu näkemään sitä. Avaisivat jo silmänsä! Ei voi olla niin et mä ja veli oltais molemmat niin kamalia ettei musti halua olla tekemisissä. Ainkaan Pöpsy ei ole sille tehnyt mitään pahaa. Olisko niiden oivoi ihmisten jo korkea aika harkita sitä mahdollisuutta et se ihminen on ihan yksin aiheuttanut tän tilanteen. Ainii, kerroinko et se siis kerjää sääliä ja myötätuntoa sellasilla valheilla ku et "on kamala ikävä enkä voi nähdä". Ja ihmiset uskoo, ollenkaan kyseenalaistamatta että miten niin ei muka voi. Sen kun istahtaa autoon ja ajaa paikalle.

No, tulipa sit sanottuu sille ihmiselle, mut harmittaa ku tien ettei se mua kuitenkaan usko. Joten ihan turhaan pahotin sen mielen pakottamalla kuuntelee mun selostustani. Vaik oli sen hyvä kuulla miltä musta tuntuu. Ristiriitasta. Vaikee selittää. Mut olo on siis ihan tyhjä. Tyhjä hyvällä kun tuli päästettyy pörriäisiä ulos, mut huonolla tyhjä kun on vaan tyhjä. Tiette varmaa. Ja se et muutama pörriäine pääsee pois, ei se paljoa vaikuta, niitä on muutama navetalline jäljel. Ja sit vielä muutama. Ja vielä tänäyönä syntyy varmaa lisää.

Että kun kerta yks ihmine sai niskaansa ni kaadoin sit teillekki. Mut helpotti hiukan. Oma juttunsa nää avautumiset. Helpottaa ja rasittaa samaan aikaan. Ja raottaa ovea ihmisen sisälle. Tosin tästä ovesta ei kannata astua. Pimeetä. Pelottavaa. Viiltävää. Raakaa.

Ja lopuksi.
Voinko mä tehdä sen päätöksen et suljen itse mustin meidän elämän ulkopuolelle? Varjellakseni Pöpsyä kaikelta siltä mielipahalta mitä voi tulla - ja varmasti tulee, kuten säästääkseni myös itseäni. Se on jo tehny sen valinnan ettei halua kuulua meidän elämään ku joskus satunnaisesti ku pitää esittää jollekki jotain. Pääsisinkö mä tilanteen herraksi oman itseni kanssa jos päättäisin et selvä, asia on nyt sit näin ja se ei sit siitä muutu. Että lähes 7v hänellä on ollut tilaisuus olla osa Pöpsyn elämää ja ei ole siihen tilaisuuteen tarttunu, joten olkoot. Ei enää kerran vuodessa vierailuja ja paskan jauhamista ja esittämistä "on mulla niin ikävä ollu...". Jos olis ollu ni olis käyny/soittanu/jotain. Mä tiedän äitejä ja isoäitejä jotka olis solmussa jos ei näkis viikkoon jälkikasvua. Koska ne on niiden elämää. (musti ei muute nähny pöpsyä vauvana ku ihan parikertaa. alkoi kiukuttelee ja uhkailee enne ristiäisii ja sit oli vuoden poissa kokonaan)
Korkee aika lakata odottamasta et se alkais välittämään Pöpsystä. Ei se ole alkanu musta tai veljestäkään välittämään, pitäiskö mun antaa sen loukata Pöpsyäkin vielä vuosia ja vuosia?
Voinhan mä sulkea sen oven?! Kokonaan. Voinhan?

Yllärikoru

2010-01-07T01:30:00.004+02:00

Juttu on tää. Jotkut ihmiset on sellasia, ne jää mieleen. Joskus jopa positiivisesti ja lämpimästi. Meninpä sit törmäyttämään itseni tälläisen ihmisen kanssa, ja jotenkin mulle jäi siitä sellane fiilis et se ihminen on aina valmis antamaan itsestään. Sellane välittävä persoona. Eikä ehkä edes huomaa miten iso asia se on jollekki jonka elämää sivuaa. Siis iso siinä kun ilahduttaa ja lämmittää.
Mä sit ajattelin et voisin väkertää jotain tälle naisihmiselle, kas kun mitäs muutakaan mä osaisin antaa (siks siellä lukee muutama joita haluisin muistaa mut on jääny muistamatta ku osaatte itte tehdä kauniinpia koruja ku mitä mä voisin lähettää). Jäin oikein sit miettiin pitkäks aikaa et mitä kaikkee mä siihen koruun haluun pistää, et mitä se sanoo.

Noh, se sanoo vihreällä, et elämä on elämistä, kasvua ja oppimista. Ruskea kertoo maanläheisyydestä ja turvallisuudesta. Punainen on kauneutta ja iloa, keltainen valoa ja uusia aamuja. Perhonen on tietenkin herkkyyttä. Usko on uskoa itseen, ihmisiin, vaikka jumalaan.
Siksi noin paljon kaikkea kun siitä jäi sellainen kuva et se ihminen on kaikkea tota. Ja enemmän. Jokainen ihminen on enemmän ku kukaan näkeekään.
Materiaalit mä tiivistin pelkkään hopeaan ja Swaroihi, vaik tuliha tost silti vähä tollane sekava. Mut en mä sitä voinu oikee hillitä ku sit olis jotain jääny pois. Ja sitäpaitsi se tais olla melkoisen värikäs persoona, ainakaan en osannu ajatella kyseiselle Naiselle mitään väritöntä.

Niin, ihan virastoasioissa mä tän työntekijän näin, ja se on ihan pihalla kun saa ton postissa töihin. Soitan sinne kyllä myöhemmin, mut hetken hymyilen ensi ittekseni et onkos nainen vähä ihmeissään. Kui kivaa! (tosin, pistin tän osotteen mukaan ni saattaa miettiä miettiä lukea miettiä lukea miettiä... Vähänkö oon ilkee. Ei, en, vaan outo.)

Niin ja hiukan tossa on säätövaraa, toivottavasti sopii. Jos ei sovi ni sit säädetään sopimaan. Toivottavasti tykkää ja jos ei tykkää ni pistetää tykkäämää :)

Ja ketä kiinnostaa paitsi mua. Joten sit jotain muuta. Valittamista siitä et mä heitän kameralla naapuria kuulaan. Johtuen näistä seuraavista;

Nii. Sain ton kaulakorun valmiiks enne jouluu, mut en mä osaa kuvata sitä. Se kun on harvinaisen onnistunu yksilö ni sit sen tietty haluis kuvata sen mukaisesti. Ja noissa kuvissa, jotka on kuitenki ainoat onnistuneet, ei ole hyvää muuta ku Pöpsy.
Selitän silti. Toi on aikuiselle tietenki hiukan istuvanpi, ja sitä voi pitää löysällä tai sit sillai häävisti tiukalla ihan kaulan myötäisesti. Tykkään aivan possuna ja pidän ittelläni kaksin käsin.
Korviksist ku katoin kuvaa ni huomasin et olipa ne alkuus pienet, niihi ku on jotenki tullu lisää ja lisää noita lehtiä, ovat aika muhkeet jo, vaik eihä se tos näy. Sanon silti. Sanoin jo.

Ny ei jaksa selittää enempää ku on niin tylsä vaihde päällä. Se kello on yli yks yöllä - vaihde. Se ku pääs ei enää liiku mitää ja silmät lurpsii kii muttei tajua mennä suosiolla sänkyy. Olis varmaa syytä tajuta ja mennä. Ei olis ensimmäine kerta, eikä varmaa viiminenkään sen puoleen, et mä nukahtaisin tähä. Tosin yleensä niin käy päivällä, mut sopii täs yölläki pilkkii.

Tunne- ja tilannerikasta vuotta.

Jei

2009-12-28T00:50:00.004+02:00

Se on ohi. Mä olen elossa. Jei!

Aivan suunnattoman suuri ja hehkuvan lämmin (ellei peräti kuuma) kiitos niille jotka muisti meitä. Jännä ja paljon kertova tosiasia et "tuntemattomat" muisti meitä enemmän kuin tutut. Tarkoittaa tässä nyt sitä et Pöpsyn mamma ei muistanut Pöpsyä millään tapaa. Tai no toi on valhetta, lähetti se mun puhelimeen tekstiviestin. Hyvää joulua. Joo, kiitoskiitos. Ja huomautan että me kyllä muistettiin. Vaik eipä ne lahjat niin tärkeitä ole. Paitsi Pöpsylle. Eli on ne tärkeitä. Mut kyllä vaan maailmasta löytyy sit muita ihmisiä jotka osaavat antaa. Ja pieni on suurta. Todellatodella suurta. Kuten nää seuraavat täs. Mikä pipertämine! Meille! Ja paljon paljon muutaki saatiin. Ja ajtuksia. Aivan mieletöntä... Eikä me muuta tarvita. Kun te siellä ootte olemassa. Te tiette kyl. Rutistuksia.

Ja sain mä talvirenkaatki, ei tarvi enää luistella. Aika mieletön helpotus. Aika mieletön serkkupoika mulla. Oli kattellu halvenpii mut kun ei sellasia ittellee pistäis ni ei meillekkää. Vau. Tota on välittäminen.

Ja sit tein ittelleni joulukorun. Tosin idea tässä on vaan sellane et halusin ton perhosen kaulaani, ei sen kummenpaa. En mä siihe mitää muuta tarvinnu. Se vaan on. Se ajatus.

En mä jauha joulusta enenpää, se on ohi. Ja meni lopultas ihan ok. Suuri kiitos siitä. Oon kiitollinen teistä. Suuresti juuri teiltä tuli hyvä mieli, yhteiskunnalta lapslisä (eli ruokaa ja lahjoja Pöpsylle viimetingassa) ja veli ja Pöpsy nyt oli täydellisiä ni siinä se. Nyt saa melkein vuodeksi unohtaa koko joulun. Ja miettiä tuleeko sitä meille enää. Ei taida tulla. Huh.

Mitä sitte? Muuta ku et elossa edelleen. Ei kai mitää... Kai ny jotain?! En kai mää ny hiljaa ala olemaa?!

Kokeillaas jos aukeis täl korul, muita koruja ei sit olekkaa joten parasta nyt ilmestyä tästä joku aasi silta mukanaan.
Eli hoppeeta, karneolia ja swaroja.
Tykkään. Aika paljonki. Muttei ole mun näköne. Silti tekis mieli pitää ittellä. (todellisuudessahan kaikki jää aina mulle ittel, luulen vaan myyväni vielä joskus enkä siks pidä mitää korui)

Näkyykö sitä aasia? Tosa peilis varmaa olis jos kurkistais, mut siltaa ei varmasti ole.

Nii, mulla on kampauspöydällä tää läppäri. Oliskohan syytä kantaa häkkäristä kulmapöytä ettei tarttis aina nähdä omaa naamaa ku nostaa katseen. Toisaalta, mä oon jo oppinu, en meinaa nosta katsetta :) Ja miks mulla on kampauspöytä? Mä kampaan kyl pääni jos lähden ovesta ulos - ainaki yleensä, mut ei siihe peilii tarvita. Mömmöi menee naamaa ehkä kahdesti vuodessa - jos o jotai häitä tai jotai. No, täsä tää pöytä on ku pois ei jaksa viedä. Eli nii, sikshä tää täsä o. Oon laiska. Joo.

On se ny kumma... Suu ei pysy kii ja jokapaikas se aukee ja ulos hyppii ja ryntää sanoja niin ettei peräs kukaa pysy ku kattoo vaa ihan hölmistyneenä ja ny ei sit mitää. Sanat hukas. Kamalaa tämne. Hrrrr.... Onneksi on ÄSSP, käynpä siel, jos helpottais. (Ja nii, ÄSSP = äidin salainen suklaapiilo)

Ei auttanu. Ny on ihan selvästi käyny nii et johonki on ilmestyny ihan uus maailma ja sinne nyt sit suuntaa kaik mun juttuni. Mikä on toisaalta kamalan hyväki asia, mut mää joudun ny olemaa hiljaa. Hrrr.... Mitä mää ny teen? Joutuu keksii kaikkee tekemistäki ku ohjelma ei voi olla vaan et mää puhun. Kas ku on ollu nii helppoo ku on miettiny et mitäs sitä tekis ja sit voinu vaan päättää et no mää voin puhuu. Muut ihmiset ehkä juuri nyt korkkaa niitä kuohuvia ja juhlii, mut mää ole iha eksyksis. Mun täytyy löytää se maailma. Ja äkkii. Avaruusalus! Se on vastaus. Ja 42.
Mut ny täytyy lähtee rakentaa sitä. Pään sisäl tietenki.

Ja siit tuliki sit mielee tarina. Ku mielikuvitusmaailmas on kävijämäärät laskenu. Mä ny oon vakkari. Ja se ei ollu se asia, vaan se et siitä tuli mieleen se ja siitä sit taas se ja se aasi tuli täs kohtaa sen sillan kans ja siis yks toine tarina. Hurjan kaunis. Aivan ihana. Mää tykkään.
Tää on ollu helmetis, mut mä sain sen henk.koht. hiuka aiemmi (joo, oon mä ylpee) ku en enää jaks helmettii. Ja jos joku muukaa ei ole tätä nähny ni tässä tulee. Marissa todellaki osaa kirjottaa. Tää on totta, tää on kaunis, ja mulla on taskussa toi Onni, mä nappasin sen tuolta lopusta ja lupasin pitää siitä huolta.

Ja hei. Ei mun sanat ookkaa hukas, jii! Ja nyt tää tarina;

Onni

Onni keikkui kastepisaran reunalla ja mökötti.
Mikä ihmetys ihmisiin oli oikein mennyt?
Vaikka hän hyppeli kuusen oksalta toiselle, liukasteli auringonhäikäisemällä hangella,
hiipi ihmisten kintereillä hämäränhyssyn hetkellä
ja laittoi jopa herkän hipiänsä vaaran kykkiessään kynttilänliekin vieressä,
ei ihmiset silti huomanneet häntä!
Ne pöhköt kulkivat hänen ohitseen,lasittunein tyhjin katsein vaelsivat kohti
ostoskauhistuskomplekseja hokien vain :
"Ostaostaosta. Kiire. Osta."
Miten ihmiset olivat unohtaneet sen järkkymättömän tosiasian, ettei hän,
Onni, ollut millään maailman rahalla ostettavissa tai myytävissä!
Häntä ei voinut laittaa lahjapaperiin, ei rahan muodossa kirjekuoreen,hän ei piileksinyt
pleikkareissa,kännyköissä, uusissa läppäreissä.

Onni suutahti asialle niin, että tipahti kastepisaralta,suoraan pienen tytön kämmenelle.
"Äiti, katso miten IHANA kastepisara!" Äiti ja tytär ihastelivat kastepisaraa pitkän tovin.
Tähän Onni voisi jäädä viipyilemään pidemmäksi aikaa.
Tytön kanssa he olivat kesällä ryömineet ruohikossa, syksyllä rämpineet kuralätäköissä ja nyt talven tullen riksrakspoksjäätikössä ja vastasataneessa lumikinoksessa.
Onni vilkkui tytön silmäkulmassa silloinkin, kun aikuiset katselivat säälivästi jaloista sairasta
lasta, joka käveli rollaatorin avulla.
"Kuulkaas aikuiset, ei minulla ole mitään hätää. Minulla sentään ON jalat,kaikilla ei ole."

Onni rakasti lapsia, he kun näkivät Onnin niin helposti, eivätkä uskoneet sitä valheellista sanontaa "Kell Onni on, se Onnen kätkeköön"
Kuka suuri huijari senkin oli keksinyt?!
Onni tahtoi, suorastaan vaati tulla nähdyksi, sillä mitä enemmän Onni näkyi,sitä enemmän hän näkyi kaikkialla.

Onnilla oli taito olla monessa paikassa samaan aikaan. Nytkin hän sinkoili leipomassa pipareita eräässä kodissa, käveli käsikädessä isän ja lapsen kanssa lumisella tiellä ja ehtipä hän mukaan yhteen pieneen tarinaankin.
Tarkkaan katsoessa näki Onnin istuvan tarinan viimeisen pisteen päällä tyytyväisenä myhäillen.
Juuri tässä hetkessä.

Tosta mä sen sillo heti nappasin ja kannan mukanani, se on vähä niinku mun tamakotsi :). Mä tien et se pysyy mun mukana jos mä muistan pitää siitä huolta.
Mä tiedän senkin et siinä istuu jokaiselle oma. Mä olen sen verta viisas.
Ja senki tien et Marissa on ton itte kirjottanu. Ja on kirjottanu muutaki. Ja osaa sen. Kirjottamisen. Se on ku on sellane ihmine ku ajattelee, tuntee, sit osaa kirjottaa ja ottaa itsestää ja muuttaa ja kertoo ja tehdä kaunista ja... Nii.

Ja nyt kun tutuilta on nauru loppunu (siis tosta mä oon viisas väitteestä johtuva) ja ne pääsee jatkamaan ni mä voinki sanoo et sanat ku löytys ni ei mulla enää sanottavaa olekkaa. Tai olis kai mut ei jaksa. Laiskuus. Se tuttu ja turvalline. Ja ässp kutsuu, kuiskii ja kujertaa, tuletuletuleee... Iltakahvi tekee samaa. Keitäkeitäkeitää.... Paitti et ei ole kermaa, kamalaa, jos mä laihdun! Mitä mää sit teen? Vaarallista vaarallista... Mut kahvii pitää saada. Punasella maidolla ni laihtumis riskit on minimissä.

Ihanaa aikaa kaikille ihmisille ja meille melkein ihmisille kans. Varsinki meille. Jos ei ole ihan kokonainen ni voi olla vajaa sit ihan täysillä. Kompensointia, kompensointia :)
- Oliks tosa mitää järkee? Jos oli ni kyl te sen tajusitte. Ja tajusitte mitä tarkotin vaikkei ollukkaa. Ja jos ette tajunnu ni ei se mitää, sellast se on.
Ja mul iski iha pimee fiilis. Vau. Jysähti. Ja iha selvipäi. Vau. Vautsivau.

Argh

2009-12-20T18:48:00.001+02:00

Nonni. Aivan sama kuka nyt vetää ja mitä mihin, mut mun on oikeesti pakko kysyä et kuinka tyhmänä ihmiset mua oikeen pitää? Ettäkö ihanko oikeesti mä voin askarrella koristeita? Ei voi olla totta! Tai ihanko oikeesti mä voin jouluna viettää aikaani Pöpsyn kanssa samoin kuin vuoden kaikkina muinakin päivinä? Ettei kukaan tule kieltämään? Ja että jouluna voidaan - kuten kaikkina muinakin päivinä - kaivaa pelit esiin tai lähteä ulos. Vaaaau. Uskomatonta. Oon mä kamalan yllättyny.

Ja vonhan mä vielä paketoida riisiä ja jauhelihaa lahjapakettii ja sanoa Pöpsylle et ajattele ny ku hienoa et saadaan tänäänki ruokaa. Ja toiseen pakettiin pistäisin pyykkipulveria, mut se idea on jo käytetty ku neiti sai eräänä jouluna isoäidiltään moisen paketin. Tosin, enemmän se oli kuin joinain jouluina ei saanut sitäkään. Eikä saa tänäkään jouluna. Joillain se arvomaailma on jotain ihan muuta. Ja ei, ei tarvi kertoa aiheesta, tiedän, mulla on oma ja todellakin järjestyksessä, mä pidän ihmisiä tärkeinä.

Meidän elämä jatkuu samana joulun yli ja vielä sen jälkeenkin, samaa elämää joka päivä, joten tosiaan, mitäs mä ollenkaan valitankaan, ihan turhaan, pahoittelen ja lupaan olla palaamatta tähän enää ollenkaan. Ja toivoakseni se on hyvä esimerkki.

Sit ne ketkä ei köhi ja hauko niitä hedelmiä syliinsä kuulee et vau, oikeesti siis vau. Pöpsy oli kutsuttu lastenjuhliin täksipäiväksi. Joulunodotusjuhlat tai jotain. Ja vau! Siellä oli pellet ovella vastassa (ja kotiin tuli kohtalaisen monta ilmapalloeläintä), merirosvo paikalla (jonka tytär sanoi haastaneensa oikeuteen, muut kun juoksi vaan karkuun :) ) ja oli kuulemma kaikinpuolin kaikista maailman parhaimmat juhlat ikinä. Enkä epäile ollenkaan. Aivan mielettömän hienoa et jotkut tajuaa tehdä jotain tollasta juuri tälläsena aikana. Vau. Täysin tuntemattomia ihmisiä ja silti jossain asteikossa nousi kaikkien rajojen yli. Rytinällä. Vau.

Eipä muuta. Elämä on ihanaa, jipii. Hyppää pompi huuda.

Mä vihaan joulua!

2009-12-14T11:45:00.036+02:00

Olispa se jo ohi.
Miksi näin?
No siks et mä vttu vihaan sitä.
Miks?
Mistä mä alotan? Mihin mä osaisin lopettaa? En ees alota. Jokane itsessään miettiköön jos huvittaa et millaista oli olla pieni lapsi josta ei kotona välitetä. Ei jouluna sen enenpää ku muulloinkaa, ja itseasiassa se kaikki kärjistyy juuri silloin, ku näkee miten muut... Mä istuin oman huoneen lattialla leikkimäs, lukemas tai kirjottamas päiväkirjaa. Sellaisia lapsuuden joulukuvia löytyy minusta. Jipii.

Aika enne Pöpsyy ny on aika hämärän peitossa, mut silti tiedän sanoo et yksinäiselle joulu on ehdottomasti vuoden pahinta aikaa. Jipii ollaan yhdessä ihanaa lämmintä jee. Just. Ei mee ihan noin. Ja hyvin harva tuntuu jouluna tiedostavan kuinka paljon ympärillä on niitä yksin kärsiviä, niitä jotka ei juhli vaan ainoastaa kestää. Ja liian moni ei kestä.

Sit Pöpsyn kanssa. Nyt on perhe. Ja mun veli tietenki kuuluu siihen, joten ollaan kolmestaan täällä. Pelataan ja ollaa yhdes, sen mä pystyn antamaan, sen tärkeimmän, lämmön. Ja mein upea mummu tekee joulupöydän, korvaamatonta.
Mutta. Mä haluaisin antaa niin paljon enemmän! Mä haluaisin että meidän kotona olis joulu. Tarkotan sellasta kokonaisuutta. Ja haluaisin antaa lahjoja. Ihan kunnon oikeita lahjoja. Te ette tiedä et miten kamalaa se on kun ei pysty antamaan omalle lapselle joulua. Se on oikeesti aivan hirveetä. Mitään pahenpaa ei nyt tule mieleen. Mä vaikka myisin itseäni, vaan kukapa musta maksais. Joten näillä mennään. Kesärenkailla. Kuvainnollisesti ja konkreettisesti.

Pöpsy ei taida tietää et se jää paljosta paitsi. Ei se ole nähnyt miten paljon muut lapset saa. Ja neiti on iloinen kaikesta pienestäkin. Mut kyl mä silti ite tiedän et laps haluaa ja toivoo lahjoja, ja kun en ite ole saanu ni haluaisin niin antaa, et sais ees jouluna "kaiken".

Ja se siitä. Siks oon ollu niin hiljaa. Ahdistaa ihan possuna. Mulla oli yhtenä vuotena tää sama tilnne et joulu tuli ja mulla ei ollu lapselle mitään. Sillo vannoin et näin ei ikinä enää saa tapahtua - ja tässä sitä ollaan. Tosin, kyl mä silloin sain jotain kasaan, ja aion saada nytkin vaikka sit mitä pitäis tehdä. Vaik en mä kyllä mitään jaksa, tai saa aikaseks. Sitä vaan olis. Ja antais maailman mennä. Ei jaksais välittää. Mut vielä mä hiukan jaksan. Kyl mä yritän. Kunhan jaksan. Huomenna.

Sit jotain pirteetä et loppuu tää säälivaikerrus. Sitä pirteetä löytää googlettamalla. Kokeilkaas vaikka... No, jotain.

Mä hyppään sit koruihi. Niit oon väkerrelly ku en ole muuta saanu tehtyä. Tai no en mä koruissakaan ole tehny ku ihan perus "ei tarvii ajatella" juttuja. Kun ei ni ei...

Mitäs mä näistä osaisin selittää muuta ku et sohval oon istunu, miettiny liikaa ja tehny vaan sen suuremmi ajattelematta. Niinku yleensä. Mä mietin mutten ajattele.
Täs ekas karneolii. Korumetallia ku käytin yhden nauhan karsitut kivet pois. Miten välillä onkin olevinaan aivan upea nauha, ja kun sitä sit kattoo silmät auki ni...

Tää sit taas (yllättävää) kristallia eli Swaro tähtiriipus ja biconeita sekä lasihelmiä. Toi tähti on keikkunu aika pitkään lokerikon pohjalla ja nyt se piti sieltä ottaa pois. Se nimittäin tuijotti mua. Joo. Huuteli perään et "pitikö sit ostaa jos ei tykkää?". Kuukausia jaksoin kuunnella, nyt loppus. Killukoot siinä. Mitäs huuteli.

Sitten peruslinkitetyt hopeiset kaulakorut, ensimmäises akaattia ja jadea, jälkimmäises savukvartsia.

Sit taas nauhasta jota tuli katottua vähä tarkeemi. Olikohan yhtään kiveä jossa olis ollu sekä reikä suorassa että kivi symmetrinen? Eipä tainnu olla. Ei siinä mitää, kauniita kiviä, mut ... Nii. Tiette varmaa.
Nää karneolit kans linkitetty hopeella.

Ja sitten vielä viimine. Se siis josta ite tykkään ny enite. Tai no jaa. En mä kyl taida tykätäkkää tästä, vaan tosta savukvartsista, se istuu ny paremmi mun lohkojen välii. Kuitenki, täsä (miten yllättävää taas) Swaroja ja hopeeta. Blingbling blaah. Se nähtävästi räppää tota bling bling blaa. Juuh. Oikeesti toi on kyl siisti, just nyt vaan ei iske minuu. Enkä mä tykkää räpistä, joten jos toi ei hiljene ni huonosti käy. Sille, ei mulle.

Sit ei sais ikinä hehkuttaa et vitsit ku sain idean mut arvatkaa, vitsit ku mä sain idean!
Tai no toi ny on aika hurjasti liiottelua, oikeesti se meni niin et otin noi lenkit ja lehdet ja aloin vaan tekee. Ensi tuli yks rivi, sit irrottelin lehtiä ja lisäsin lenkkejä, lisäsin lehtiä, ja taas irrotin ja lisäsin ja lisäsin ja lisäsin ja - nii. Edelleen vaiheessa, mut iha mun näköne. Ja siks haluun näyttää tän nyt et jos mä kuitenki meen jotenki koko homman ryssii ni oon ainaki näyttäny et jossai kohtaa tää näytti vielä lupaavalta korun alulta. Kyl tosistusaineistoa täytyy osata jemmata.

Muuta en jaksa nyt selitellä. Itkeskelly eilisen ku oli Pöpsyn koulun joulu- eli Lucia-juhla ja siel sit nous tunteet pintaa aika rytinällä. Ne perheet... Ja mä yksin nieleskelemässä. Ja kun kuuli sivusta niitä kännykkä, tietokone, Wii -lahja juttuja. Tai no niitä on kuullu jo vaikka kuinka. Riittävästi. Liikaa. Ja sitä et oivoi ku lapset saa monen sadan lahjat jostain - siis ihan oikeesti oon kuullu miten siitä voi valittaa! Joo. Jipii.

Nyt loppu tää. Mä lähden klinikalle selvittää touhujani. Tai jotai. Palaan joko paremmalla tai pahemmalla hetkellä.

Tarinasta tarinaan

2009-11-29T21:05:00.006+02:00

Mä olen ollut tarinassa. Vei sit niin mukanaan et nyt saa kärsiä. Viikko sit torstaina ostin Houkutuksen, perjantaina Uudenkuun, sunnuntaina Epäilyksen ja Aamunkoin. Tarina oli upea, ihana, kaunis, jännä. Ja kärsiä saan nyt sit vaan siitä et pistin rahaa niin paljo matalaks - kas kun noiden lisäks sit satuin näkee et onki ilmestyny kuudes osa Linnunrata trilogiaan. Kyllä, trilogiaan. Enne se oli viisosane, mut nyt kuusosane trilogia. Ja ei, en sano väärin.

Vampyyrirakkauden luin niin nopeeta ku ikinä vaa pystyin, rehellisesti täytyy kyl sanoo et parissa kohtii piti hyppii hiuka ku ei malttanu oottaa - tai kävi liian jännäks. Mut toisella kierroksella sit kunnolla, antaa tarinana viedä kokonaan eikä kiireellä. Mut ensin tää "Vielä yksi juttu...", minkä on muute kirjottanu Eoin Colfer, tää sama tyyppi joka on kirjottanu tarinita Artemis Fowl:sta. Aito oikea Adamshan on jo maailmanlopun ravintolassa vetääs pangalaktisia kurlauspommeja ja viettääs aikaa niitten kolmirintasten mitäneolikaa huorien kans. Ainakin mä syvästi toivon et näin on. Vau mikä kuoleman jälkeinen elämä meitä kaikkia odottaiskaan... Vuuu-huuu!

Ja kyl mä ainaki hyväksyn tän kuudennen osan. Ei se nyt Adamsia ole, mut voisko ikinä mikään olla? Ei, ei vois. Mutta tarpeeks lähelle. Ja onhan toi Colfer kuitenki voittanu jo enne tätä ton - ööö... parasta ottaa suora lainaus kansilehdestä, eli "Hän on saanut kirjoistaan useita tunnustuksia, mukaan lukien lyhyimmälle tulokkaalle myönnetyn, useinpia lapsia pelottavan betelgeuselaisen Pullistelijapalkinnon, jonka Colfer on radioaktiivisen säteilyn vuoksi siirtänyt..."
Mut nii, riittävän Adamsia olematta Adamsia. Entiseen suurin ero on et täs osas on enemmän näitä "Käsikirjan huomautus..." - joka ainaki mulle on ihan mieleen. Ja tutut tyypit, Arthur, Beeblebrox, Ford ja muut. Ei yhtä upeeta verbaalista akrobatiaa ku enne, mut jokane ymmärtää et Adams oli niin omaa luokkaansa et... Huh. Mut hyvin Colfer pärjää niis kengis mihi kukaan ei ikinä omista sopivia jalkoja. Esimerkki ihan kirjan alusta;

Hemmetin perhoset, mies ajatteli. Kun ne olivat päässeet jyvälle siitä perhosen siipien lepatus toisella mantereella -jutusta, miljoonittain ilkeämielisiä perhosia liittyi yhteen tekemään pahojaan.
Ei kai se sentään voinut olla totta, hän mietti. Perhosmyrskyjä?

Mutta sitten lisää neutroneita valutti yhteyksiään yhä uusia synapseja pitkin kuiskien epätodennäköisyysteorioista. Jos oli jotakin, mikä ei voinut koskaan tapahtua, se kieltäytyi jyrkästi olemasta tapahtumatta niin pian kuin mahdollista.

Perhosmyrskyt. Se oli vain ajan kysymys.

Niin. Ihan tuttua. Minä hyväksyn. Sillähän on merkitystä ihan hirveesti ja maailmanlaajuisesti. Olen hyväksynyt. Vakavaa nyökkäilyä.
Vaik en mä kyllä ole ihan loppuun vielä lukenu, kaks kolmannesta vasta, on hiuka taukoo ku noi vampyyrit imi musta kaiken lukuvirran. Mut joka välis ku hiuka lataa ni luen eteenpäin. Ja senki sit uudestaan. Ainaki monta kertaa. Vois kaik kuus lukee putkee.

Mut mikä lukupiiri kirja-arvostelija musta on tullu? Nyt niskasta kii ja jotain tavallisen tyhjänpäivästä heti. Vaik ei tule sellaisa, kerranki mulla on asiaa. Pitää siis useammin olla hiljaa pitkään.

Mä löysin aarteen jonka kadotin vuosia vuosia sitten. Mä löysin mun pepun.
Kyllä.
Tää ehkä kaipaa selitystä. No, ylä-asteella mun parhaan kaverin kanssa oltiin ihan paita ja peppu - ja mä kieltäydyn olemasta se peppu, mä haluun olla paita. Mut siis tää kaveri alko seurustelee ja sen tyttöystävä oli niin mustis et meidän kaveruus jäi sit iha sivuu. En mä ny kenenkää välii ala tunkee ku sellasii ei oltu ollenkaa mietitty et oltais mitenkää sillai yhdes. Nii ja ku mä viel siin muutin kaupungista ni kaik yhteydenpito jäi. Aikana ennen kännykkää ja @ ja mesee ja naamakirjaa ja - nii, sillo. Vuonna lankapuhelin ja postikortti.

Ja nyt mä viikonloppuna sain kiinni tän miehen takinliepeestä - eli naamakirjan sivusta - ja mä en siis ollenkaa tajua koko naamahässäkkää ja miten se on olevinaa jotai ihmeellistä ja aaargh, mut nyt ku pari upeeta yksilöä on tullu esiin ja takas mun elämään ni mä en enää mutise ja hauku. Ainakaan ny hetkeen. Tai en ääneen, ainakaan kovaan ääneen. Mut siis niin, mä löysin mun pepun! Kui hianoo!!! Mulla on niiiiin hyvä mieli ettei mitään määrää! Aivan mielettömän upee juttu.

Ja sitten. Mitä sitten? Ton rinnalla mikään ei ole mitään. Mut oli mul silti jotain vielä mitä piti sanoo. Raksuttaa ja ettii ja piippaa ja raksuttaa (kasettiasema tää mun pää)...

No kun muuta tule mieleen ni pamautanpa pari lastenkorua tähä - ja heti tuliki mielee mitä piti hehkuttaa. Eli sitä et on mulla sit sittenki pari toosi fiksua sukulaista. Joo-o. Ostivat joululahjoiksi koruja, miten ajattelevaista! Niin hieno ajatus, säilyvä lahja ja uniikki ja ja ja... Nii. Ja ilokseni pari muutakin fiksua ja ääreis ajattelevaista ihmistä osui mun tielleni, tai no ei tielle mut halus korun osumatta mun tielle. Siitä täydet pisteet :) (ja mun matkan varrelle mahtuu edelleen - myyntipuhe nro.2)

Mut ne korut. Tässä. Säädettäviä molemmat, pituudeltaan siis. Eka ametisti-, sitriini-, ametriinisiruja ja Swaro kristalleja, jälkimmäinen lasihelmiä ja Swaro kristalleja (taas ja aina vaan).

Kuvien laadun suhteen mä lainaan Piiskun erittäin hyvää lausetta - ottakaa ite paremmat. Kiitos Piisku, vaikken ees kysyny. :)

Sitten. Häpeäkseni pitää myöntää et BB-finaali hiuka huutaa et pitäiskös asettuu kattoo, mut oottakoo hetken, kyl mä ehdin. Ja Esa. Sen voittoa mä toivon. Tai sit edes Kätlin. Siitä ei sen enenpää.

Ja häpeäkseni - paitti etten häpee ku tää on nii tuttuu - ni kerron et taas kerran multa on menny ihan hukkaan mitä mun piti vielä kertoa. Tietteks, jossain on varmasti planeetta jossa mun kaikki kadonneet ajatukset viettää lomaa ja näkee painajaisia siitä et mä löydän ne. Aivan varmasti. Jossain lähenpänä linnunradan keskustaa (ei niillä ole matkarahoja viereisee galaksii, eikä passia, liftata ne ei tajuu ku se ajatus o nii juurtunu mun päähä ettei pääs neuvoo kavereitas), jossain valkoisessa kääpiössä - tai ennemminki suuressa kaasujättiläisessä, tooosi suuressa. Kyllä, näin on. Ja vielä mä joskus ne löydän. Tai ehkä en.

Lopuksi vielä yks hopeekoru. Piinaa Swarovskin 8mm biconeilla, eli kristalleilla. Perus rannekoru.

Huomenna (tai vaikka joka päivä) sit jokane itseään kunnioittava kunnioittaa myös veteraaneja, eiks joo? Joo. Oli meinaa uskomattoman uskomaton suoritus.

Aim päk ögen ja iloista värikästä alkavaa viikkoa. Tulkoon aarteita tiellenne. Ja aurinkoa. Anar kaluva tielyanna. Ja muuta viksua. Mun suusta?! :)

Saunan taakse

2009-11-13T10:00:00.002+02:00

Sinne Säävirkku on nyt komennettu.
NöfNöf on ajanu klinikan evakkoon itsensä tieltä, sellaseen huippu ankeeseen homeiseen lastulevyä ja maalia paikkaan, ja siellä on sauna, ja sen saunan takan on Säävirkun huone. Niin ja seulat me annetaan saunan pesuhuoneessa.

Eilen sinne hyökkäs jengi, etupäässä joku itsetietoinen nainen ku kihersi siinä ovella et oi kun nyt tarttis päästä katkolle ja pitkälle sellaiselle kih-hih-hii, tuli ovesta sisään ja kauhistui. Asiakkaita! Päihdeklinikalla. Varmasti ihan hirveitä ihmisiä joista voi saada vaikka jonkun tartunnan, hyi. Hyihyi HYI. Paistoi naamasta aika lujaa. Olivatkin jotain sairaalan johtoporrasta, tulivat ihastelemaan tätä uutta paikkaa (eli kattomaa et kai noi ny tähä voi jäädä, kauas ettei kukaa nää), kuului jopa "no täähän on oikein kiva". Näkisittepä sen paikan. Huh-huh. Se ei ole ees samalla planeetalla ku ne työpaikat joissa viihtyy.
Eiks josai ollu kilpailu suomen kamalimmasta toimistosta... Toi voittais. Pitääpä kertoa Säävirkulle. Hiukanko niitä päättäjiä ottais pattiin ku päihdeklinikka saiski hyvät tilat (nii, eihän niitä huolittu mihinkään mis on kunnollisia ihmisiä, vaan ainoastaan toi homeinen rakennus sairaalan takaa oli sellane mihi kukaa muka-tietävä ei sanonu et ei sovi tulla.

Mut "saunan taakse" on saanu ihan uuden merkityksen.

Ja se nöfnöf. Eeeeeih. En taaskaan alota, mut sen sanon et jessus multa on palanu pinna sen miljoona kertaa. Flunssa! Ja ihmiset on kauhuissaan ja jonottaa rokotuksille, tai no, ei se mua haittaa, jokane punnitsee itse riskit, mut se et sit ollaa sutena arvostelemas jos ei rokotusta ota. Tai se et kaik keskustelee vaan kyseisestä asiasta. Varsinkin jos ne ei tiedä mitään muuta kuin mitä on kuulleet, eivät ole itse etsineet yhtään mitään tietoa ja sit ovat kuitenki niin tietävinään ja ehdottoman oikeassa. Siis molemmat, kaikki, puolustajat, vastustajat, panikoivat... Argh!

Ja sitten koruja.
Kas kun mä oon edelleen ihan virta pois. Näistäki koruista osa on valmistunu jo aiemmin, en vaa ole viittiny lykätä tänne kun ei ole ollu mitää sanottavaa. Ei ole nytkää mut lykkään kuitenki.
Eiks joku vois ottaa jotku virtajohdot/kaapelit/jotkut, ja tulla ja lukätä meikään virtaa ja innostusta ja iloa ja vittu jotain! Alkaa tosissaa harmittaa, tai harmittais jos viittisin harmitella, ettei mikää huvita, mitään ei oikee jaksa, sitä on vaan. Menee läpi päivien. Ja kallista elämää valuu ihan hukkaan, yhtään harmaaseen menneeseen kadotettua päivää mä en saa takas.

Nii...
Alotetaas hopeisista ja ensinnä isoista säröakaatti napeista/lätkistä vaimitänoion? rannekoru.
Noi napit ei sit todellakaan kuulu mun suosikkeihin, kolme tollasta kiveä halkes tota tehdessä, ja jokainen tietty vasta siinä kohtaa ku oli hopeelangas. Harmitti aika lujaa, ja vaikkei siihe mitää metrejä mennytkää ni silti, kun on vähis lanka ni joka sentti on tärkee. On ne sentit muissaki paikois joskus tärkeit ni ihan yhtälailla hopeessa.

Sitten sateenkaarikuukivisiruja (aikamoine sana muute), granaattia ja hopeeta, pitkästä aikaa jotain vaijeriin.
Kuva on taas huono, oivoi. Syytän aurinkoa joka ei ole näyttäytynyt. Ja vaiks oliski ni ei sit ole huvittanu kuvata uudestaa.

Ja sitten ääreisperuskoru. Mutta kaunis. Hopeeta ja savukvartsia.

Sitten jätetään hopea ja mennään hopeituna loppumetrit.
Tää eka on puhtaasti sitä et halusin hiuka verottaa vuorikristallivarastoja. Lempikivi savukvartsin rinnalla, ja niitä on sit päässy kerääntymää. Multa tää on suoritus et sain näin paljon vuorikristallia yhteen koruun. Eli sitä mysticinä ja fasettihiottuna.
Ja taas mainittakoon et tuhannella sanalla kertois enemmä - jos jaksais.

Ja lopuksi helmee tyttökoru lasihelmistä ja ruusukvartsista. Tälle ajattelin sisarta, eli samanlaista vuorikristallista, teen ehkä viel täs joku päivä.

Siinä ne ja tää ja mää ja - ei mitää.
Palaan ku alan taas toimimaa. Ees tyydyttävästi.

Tyhjäpää

2009-11-01T23:55:00.006+02:00

Ota, saat näppylähanskat ja mahdollisesti olet juuri se joka voittaa jotain yllättävää...
Piti siis höpöttää rokotteesta, mut vaikken mä ole täs hirveesti pyöriny missää ni silti se tulee korvista ulos, joten en sittenkään siitä sano mitää. Tai no, höh, sanonpas.

Aivan uskomatonta, sairaanhoitajalta, kysyi multa et olenko sit valmis elämään itseni kanssa jos Pöpsy kuolee. Siis kun Pöpsyä (tai mun muita läheisiä) ei missään nimessä rokoteta. Noh, varmaankin yhtä valmis kuin hän on elämään itsensä kanssa jos hänen lapsensa kuolee rokotteeseen. Eiköhän jokainen vastuullinen vanhenpi ota asioista selvää ja sitten punnitse tilannetta ja tee päätöksen, suuntaan tai toiseen. Musta tuo kommentti oli vaan uskomattoman typerä, vain ajattelematon ihminen voi päästää suustaan jotain tollasta, tai sit jos aliarvioi keskustelukumppania ja yrittää joko loukata tai pelotella omalle kannalleen. Molemmat taas jotain muuta kuin sairaanhoitajalle sopivaa käytöstä. Hymyilyttää moinen, siis ihan siksi et taas tilanne jossa mä olen se joka osaa käyttäytyä/ajatella vaikka vois kuvitella sen menevän juurikin toisinpäin.

Niin, ja ei siis missään nimessä Säävirkku ole kyseessä, se ei ikinäs päästäis suustaan mitään tuollaista, se keskustelis. Ihan kuten asioita kuuluukin, keskustella.

Mikäli joku ny haluaa jostain syystä kyseenalaistaa mun päätöksen ni täältä löytyy kiitettävästi linkkejä joiden takaa sit taas löytyy paljon tietoa. Ja täältä yhden äidin kirje.
Ja se siitä.

Sitten mun piti sanoa tosta ja tästä ja siitä ja sit unohdin välillä et mistä ja otin kuparia käteen ja sit mietiskelin ja unohdin ja otin taas kuparia ja... Nii.

Kuparia ja lasihelmiä;

Kuparia ja Swarovskin riipus kertaa kaks

Näistä molemmista tykkään itte, erityisesti tosta ensimmäisestä kun ton riipuksen malli on tollane. Ja riipuksen väri, eli Red Magma, joka on ku tehty tolle pinnotetulle kuparille.
Toisaalta kyl tykkään enemmä tavallisen kuparin väristä itte kuparina, joten koska sitä on mukana tos jälkimmäises ni se sit taas viehättää siks enemmä, kuten myös toi kaksvärisyys lenkeis. Biconet on kans viit eri ruskeet vaik sitä ei tosa näykkää.

Sit palautin itsen epäjaloon kauteen sen verran et tein Pöpsylle ja sen kaverille Helinäkeijukorut hopeoidusta tavarasta, tää täs on Pöpsyn, kaverin on samanlaine mut ihan erilaine. Tai no, lähes samanlaine.

Siinäpä ne noin suurinpiirtein. Huomaatteko, jollain on hopee lhes lopussa. Eli sen verran jäljellä et pari koruu saa tehtyy (no, ehkä kolme tai neljä) mut ei raaski. Entä jos ikinä milloinkaan enää ei hopeta saa. Mistää. Koskaan. Nii.

Mut mäpä sainki yllätyksen tässä eräänä kauniina päivänä. Kolahti kirjekuori postissa. Tiirailin käsialaa et en kyllä tunnista, mut tääl sisällä on jotain... Sit tietty kun kunnon koruisti kert tunnistaa jo kuoren läoi et jotain aarteita täällä on ni avasin aika kiireestikki lopultas ja ensin käsiini sain kortin, kattokaas ku hieno;

Ja sit sieltä putkahti ulos aarteita, ja ette ikinä arvaa et miksi!
No, siksi et mä olen täällä joskus kirjottanu et mun mielestäni kaikkien ihmisten pitäis lahjottaa mulle kuparia, niin Heluna oli sit ajatellu et miksipäs ei. Vau! Mä en niitä ny alkanu enää kuvaa ku ovat lokeroissaan, mut perusosien lisäks oli muutama aivan todellahieno osa. Tosin, tais olla messinkiä ainaki yks, mut sellane mielettömän hieno iso ääää... En osaa kertoo. Kuvaan joskus jos muistan ja jaksan. Mut hienoja oli, tosissaan mieleisiä. Ja mieletön yllätys joka hymyilytti kyl useamman päivän.
(ja nyt ku linkitin Helunan ni iski halu tehdä telaketjuu ku oli niin siistiä näytillä, pitänee opetella...)

No...
Mitään asiaa ei nyt vaan ole. Oon olu nii virta pois ja saamaton ja pitkään et ei vaan tee tai ajattele normaalisti. Eikä ees vähemmä normaalisti kuten mä yleensä. Ei vaan ole mitää mieles.

Paitsi et Pratchetilt oli taas tullu uus kiekkomaailma kirja ja mä luin sen heti nähdessäni. Muuta en sit ole lukenutkaa. Twiligt sarjan kävin varaas kirjakauppaa ittelleni, ostan sit kun pystyn. Ihania myyjiä, lupasivat pitää talles vaik sanoin et voi kestää vaikka kuinka kauan ennen ku olen ne kaik saanu ostettua.

Mut nyt tää tyhjäpää pistää ittensä kokonaa kii ja... Ja ei mitää. Ajatellaan seuraavas numeros. Tai elämäs.

Juuri NYT

2009-10-21T00:00:00.005+03:00

Jossain joku pieni lapsi pelkää. Yksin.

Se oli se syy miks alotin viimeks kirjottaa, sit vaan taas luisu omaan elämään, siit ku osaa kertoo ja sen avulla selvittää aisaa sen lapsen/aikuisen/ihmisen kannalta.

Ja se, et miten on mahdollista että se hyväksytään edelleen et lapsia lyödään. Joskus nousee esiin joku lapsen pahoinpitely, vaan kun niitä tapahtuu päivittäin, jatkuvaa pahoinpitelyä. Mun kirjotuksen tarkotus oli kai et kattokaa hyvät ihmiset ympärillenne, tehkää jotain, puuttukaa, olkaa Aikuinen siinä lähellä. Just nyt voitte muuttaa jonkun elämän jopa ihan pienellä teolla, olemalla olemassa, saatavilla.

Kun ei aina tarvitse ajatella et lapsi täytyy ottaa perheestä pois. Toki se usein olis ehkä parasta, mut pienenpikin teko on iso. Voi olla Aikuinen. Kärsivällinen ihminen joka on siinä eikä arvostele, on lämmin, uskoo ja kuuntelee. En osaa selittää. Tarkotan sellasta "mä olen tässä jos tarviit, ihan koska vaan, meille saa tulla, ei tarvi puhua" asennetta. On se turvallinen. Vaikkei olis vieres ni kyl se lapsi sen tietää sit et oot olemassa. Ja turha siin o mitää kyselläkkää, eihän se uskalla puhua, aika paljon siinä pelkää et jos sanoo ni seit se aikuine kertoo vanhemmille ja sit onki oksat pois. Ensi pitää kärsivällisesti näyttää et on luotettava. Vaikka se pieni ihmine koettelis et käännätkö selkäs. Tosin, harva varmaa uskaltaa mitää koetella.

Hitto etten osaa selittää. Mut uskon et pointti on kuitenki selvä. Mä en tajua miten se sallitaan, edelleen, kun vaan vetoaa et kasvattaa.
Miten mä vihaanki sitä "ken vitsaa säästää se lastaan vihaa", tai miten meneeki. Kaikkihan osaa tulkita ton oikein, kukaan ei sitä vie liian pitkälle. Kaikki ihmiset on niin fiksuja. Jokainen osaa lukea uskonnollista tekstiä ottamatta kirjaimellisesti. Just.
Ja mun mielipide on et piiskaaminenki on lyömistä, tuli tosta mieleen. Kaikki on missä lasta satutetaan tahallaa, lujaa, väkisin. Kasvatuksessa ei tarvita väkivaltaa. Väkivalta ei ole kasvattamista.

Nii ja toinen pointti oli et tehkää jotain jos huomaatte et lapsella on paha olla. Oli syy mikä tahansa. Ja teoksi riittää pienikin ele. Jos se on jatkuva, pysyvä, on se hetken päästä jo turvallinen. Tiette varmaa.
Mä oon erääs tapaukses joskus kuullu perustelun miksei tilanteeseen ole puututtu; mitä jos ne aikuiset suuttuu, niitä pelkää. No, mitenköhän pelottavia ne sit on lapselle. Pitää pystyä olemaan sen hitusen verran rohkeutta. Ja pitää pystyä välittämään. Kuuluu välittää. Tosin, maailma on täynnä niitä jotka ei välitä. Mut mä uskon että tätä tekstiä lukee ajattelevat ihmiset. (tai no. poikkeuksen tajuaa jos kelaa jo sanottuja...)

Sitten, suurensuuri kiitos myötätunnosta ja kauniista sanoista.
Alotin monta kertaa kirjottaa kommenttikenttään, mut sit ain lopetin. Tuli niin paljon sanottavaa. En ees nyt alota siitä.
Mä varmaan palaan tähän aiheeseen vielä joskus, on niin paljon sanottavaa, ja kun tosiaankaan en voi ymmärtää et miksi lasta saa lyödä. Se todella ihmetyttää mua.

Ja nyt mun piti keventää eikä selostaa taas ties kuinka pitkään. Vedetääs nyt sit kevennys. Eli muutama tekele ja lopuksi vielä keksin jonkun hyvän myyntipuheen :)

Ensinnä hopeeta ja bronziittia. Pituutta tällä on 50cm ja roikuttimet päälle, S-lukolla luonnollisesti voi säätää miten pitää.
Ja muuten, tätä tehdes huomasin et bronziitti on kaunis kivi. Mut sen täytyy sit olla laatua. No, aina. Mut siinä on sellasia jänniä punasia kohtia, vähän kuten labradoriitissa sinisiä. No ei ihan mut melkein. Jotain sinnepäin.

Sit, kuinkas ollakkaan, kuparia. Vitsit että mä tykkään ku pien sika Muikusta kun se on jaksanu sahata lenkkejä ja sitämyötä mahdollistaa mun kuparikoruiluni.

Ensinnä Pöpsyn tilaama rannekoru. Tää on siis taas näitä "äiti mä tilaisin sulta korun". Ja sit valinta materiaaleista ym. Tän kohdalla valinta tais olla ekan kerran kupari, sit swarot ja lasihelmet.
(taas sitä kuvauspärinäämutinaavalitusta)

Ja kun toi sattus olee must ihan kiva ni jatkoin samalla linjalla.
Kaulakoru kuparista ja lasihelmistä, mittaa metri.

Ja sit vilä rannekoru. Samaa rataa, kuparia ja pari Swaroa - erinväriset btw.

Ja sit myyntipuhe. Koskee kaikkia mun koruja.
Ostakaa pois.

Mun tulevaisuus on selvästi myyntityössä :)

Nii, ja tän kompuutterin K kirjain takkuaa, joten jos on näyttäny siltä et mä oon tullu K pihtariks ni enpäs olekkaa, tää kone on. En jaksa lukee höpötyksiäni läpi et paljonko on taas virheitä ni ne ny elää siellä sit omaa elämäänsä ihan rauhassa.

Rutistuksia ja hymyjä.

Lasta saa lyödä

2009-10-18T23:50:00.004+03:00

Sen kun hakkaa vaan, lyö niin lujaa ettei se uskalla puhua. Sit välillä, tai no, yks kerta riittää, on sille kaveri ja kertoo et tää on meidän yhteinen salaisuus, ni sit siitä lapsesta tuntuu kivalta et voi, ihanaa, meillä on jotain yhteistä, meillä, hianoo. Eikä se kerro. Sit jos näyttää siltä et se lakkaa pelkäämästä, sit keksii jonkun syyn lyödä taas, se kakara on voinu puhua vääräs paikkaa, tai nauraa, eihän mikää ny oikeesti voinu olla hauskaa, vittuako esität. Helvetin mukula perkele mä sulle näytän miten täällä vittu nauretaa, sä olet hiljaa kun mää sulle helvetti sanon et sää olet hiljaa! Ja päihin vaan. Ja ihan varanvuoks huomennaki. Jos tuntuu paremmalta ni jonkun syyn voi keksii, ei ole pakko.

Ja mitä tähän sanoo ympärillä asian näkevät muut aikuiset? Älä kuule siitä välitä, ei ne sano mitää. Tai jos sanooki ni huudat et te ette mun kasvatukseeni puutu, kyl ne siitä hiljenee.

Kyllä lasta saa lyödä, kunhan keksii sanoa et kasvattaa.

Mitä se sille lapselle tekee? Kasvattaa. Opettaa.

Opettaa ettei maailma ole hyvä paikka. Ettei ihmisiin voi luottaa, ei edes siihen jonka pitäisi olla se tuki ja turva koko muuta maailmaa vastaan. Ei ole mitään turvaa, vähiten se oma koti. "Tästä puhutaan vielä kotona" - ja oma koti onkin se pelottavin paikka maailmassa, ja se oma äiti se jota pelkää enemmän kuin mitään.

Sit saa oppia senkin miten äärettömän mitätön itse on. Täysin arvoton. Siis täysin. Ympärillään sitä kuitenki näkee muita lapsia, ja sitä miten niiden vanhemmat niitä kohtelee, ja alkaa ajatella et miten uskomattoman huono mä olenkaan kun mun äiti ei tykkää musta, vaik kaik muut äidit tykkää ja kertoo et lapset on ihania. Mun täytyy olla jotain ihan hirveetä. Mä oon pilannu kaiken.

No, ikinä, lapsuuden jälkeen siis, mä en ole pelänny fyysistä kipua. Se on vaan kipua, siitä mä selviin. Se on se opetus joka on antanu mun olla peloton täs maailmas. Mä en pelkää ihmisiä, ei ne voi tehdä mulle mitään mitä mä en kestäis. Mulle on ihan sama kuka mua satuttaa, ei se voi olla pahenpaa.

Sit se henkinen...
Sä olet ruma. Pistä se tukka kii. Miks sun tukkaki on aina kii?! Tee jotai ittelles! Mikset ole niinku toi, se on niin nätti ja ihana ja fiksu, olisitpa niinku se (Ja arvatkaa keneen mä tän purin, no siihen tyttöön, vaikka olikin syytön. Se kaduttaa vieläkin, paljonki. Anteeksi Mervi.). Jopa mun veljeni kuuli sitä "oisitpa ku Mervi, se on niin nätti ja fiksu". Nykyään toi jo huvittaa meitä. Mervi on nätti ja fiksu edelleen, mut hyvä ettei velipoika ole ihan tyttö.
Mut mä muistan niin monet alentavat sanat. Ja voin vaan arvailla paljoltako mun sisäinen jokin mua suojelee, etten muista.

Mä yritin tappaa itteni viistoista vuotiaana, muutaman kuukauden olin keränny lääkkeitä sitä varten, en mä halunnu elämää jossa EI IKINÄ tunnu hyvältä, mut oksensin ja jäin kii. Mitä tapahtu? Sairaalassa "oliko se vittu niin vaikeeta ku joutu kantaa puita?!" Joo, siitähän se johtuiki...

Sen tapauksen jälkeen mä lähdin kotoa.
Mä olen lapsena oppinu vihaamaan. Nii, senkin mä opein. Ja opein etten IKINÄ lyö omaa lastani. Mä muistan miten mä pienenä itkin ja päätin, niin monta kertaa, et mä en sit ikinä lyö.
Tosin, mähän olen oppinu sen käytösmallin, joten saan olla varovainen, todella varovainen. Pelkään et ylitän sen rajan, siks en tukista, nippaa, mitään. Mä osaan huutaa ja se saa riittää. Ja riittääki. Pöpsy osaa käyttäytyä, olla iloinen, kaikkea. Se on normaali. Ja toivottavasti jatkaa normaalisti kasvamista, mä en todellakaan halua et se joutuis pelkäämään mua, ainoaa aikuista joka on aina lähellä. Mun lähellä pitää saada olla turvassa, mä olen se joka pystyy ihan mihin vaan (se lapsen usko on muuten niin hellyytävää, ihanaa, kyllä mun äiti...) ja tekee mitä tahansa sen lapsen eteen. Eikä ikinä jätä.

Tää ei taaskaan menny mitenkää loogisesti tai järkevästi tää juttu. Siks tästä alotin et mä en voi ymmärtää miten lasta saa lyödä?! Jos meen lyömää jotain aikuista ni - nii, se on kiellettyä. Mut miten se on hyväksyttyä et lyön pientä lasta (eniten pahoinpidellään alle 3v lapsia!!!), tai isonpaakaan. Ei se uskalla ees pistää vastaan. Siinä tuhoaa paljon, ehkä loppuelämäksi. Todennäköisesti loppuelämäksi.

Loppuelämäks. Joo. Miten monta kertaa mä oonkaan kuullu ton "unohda, anna sen vahvistaa". Vitut! Ei, ei mun kohdalla. Tiedän ja ymmärrän et monet osaa kääntää tollaset vahvuudeks, mut niin paljon ku haluisinkin ni mä en kuulu niihin.
Mä olen rikki. Musta ei varmasti ikinä tunnu hyvältä. Ei ikinä.
Ellen mä ala vetämää, se helpottais. Mut en ala, mä olen äiti, ja se on tärkeämpää kuin mikään muu, minä itsekkään.

Ja koska mulle on niin sunnattoman tärkeetä et oon äiti, ja että oon sellane äiti et lapsella on hyvä ja turvalline olo, tajuan et se vaikuttaa kaikkeen kasvuun, tunteiden ja luottamuksen ja ihan kaiken kehittymiseen, siks mä en voi ymmärtää miten lasta voi lyödä. Miten voi vielä ilon elämästä sen ensimetreillä?
Enkä nyt tarkota sitä et kerran on huitassu, vaan jatkuvaa lyömistä. Sitä et purkaa kaiken, aikuistenki jutut, työasiat, kaiken, lyömällä sitä puolustuskyvytöntä luottavaista pientä ihmistä. Alistaa jatkuvasti. Juuri sitä joka odottaa tukea, turvaa, rakkautta, välittämistä. Miten sellaiset odotukset voi jättää huomiotta, ettei ollenkaan piittaa, et hajottaa sen ihmisen. Miten niin voi tehdä?! Ja miten se sallitaan?!

Oonko katkera? Oon.
Mun isäni halus mut, ei saanu. Isän vanhemmat halus, ei saanu - tai no hetkeks, sit äit heki pois, etti ku olin menny piiloon mankelin taa. Nää olis rakastanu ja hoitanu, tiedän että paremmin kuin vois toivoakkaan, ikinä. Akka ei antanu, varmaankaa kiukullaan, halus olla vaikee mun kustannuksellani, varmaan myös kiristää mun isääni takas itselleen. Ajatteli siis vaan itseään. Se piti mut itsellään, otti ja löi ja kerto miten kamala ja huono ja ruma mä oon. Sit päätti ettei haluakkaa pitää mua ja jätti mut vanhemmilleen - joista tiesi että siellä lyödään paljon ja lujaa. Oliha se ite kasvanu siellä ja kertonu miten kamalaa oli ku isä oli sellane ku oli. Silti jätti mut sinne kahdeks vuodeks. Yksikään äidin kuudesta sisaresta ei ikinä jättäny lapsiaan sinne hoitoon ees yhdeksi ainoaksi päiväksi, mut minut se äkka jätti sinne kahdeks vuodeks.
(Tosin, kun akka ei mua kert halunnu eikä välittäny mis oon ni sitä ennen sain asua hetken siellä hyvillä isovanhemmilla, maailman parhaassa paikassa, mut ei sinne saanu jäädä ku sossu olis ottanu akalta jotain hoito/emmätiä tukia pois. Muutos oli kova. Ja oon monesti surru mun mummua, tätä maailman parasta, et kuinka raskasta onkaan ollu päästää mut pois. Oli pakko. Ja ne viikonloput, kun mä aina itkin ku piti lähtee, vielä isonakin, olisin halunnu jäädä. Sen on tarvinnu olla mummulle ja papalle tuskaisaa ja raastavaa, ne kuitenki on aina rakastanu ja välittäny, ja kuitenki arvasivat mitä mun elämä on...)

Miten erilainen mun elämäni olis jos mut olis kasvattanu ihmiset jotka rakasti ja välitti? Varmasti todella erilainen.
Säävirkku on kysyny et miten mä perustelen sen. Sillä et ensinnäkin mä oisin ollu ympäristössä jossa ei olis tarvinnu pelätä. Mulla olis ollu turvalline koti ja turvalliset aikuiset. Pelkästään toi jo vaikuttaa henkiseen kasvuun ja kehitykseen niin paljon et ehkä mä olisin kasvanut ihmiseks jolla vois joskus olla hyvä olla. Toisekseen mulla olis ystäviä. En olis muuttanu jatkuvasti ja ollu ties monessako koulussa. En olis lähteny kotoo 15v. En vihais äitiäni (tai no jaa, kai mä silti näkisin millainen se on). En olis katkera. Ehken olis narkkari. Tuskin olisin. Mä oon nisti koska vedoilta sain jotain mitä en ikinä ollu kokenu - hyvän olon. Ette usko mikä fiilis, hyvä olo!

Ja sitten. Parasta kaikessa on just nyt. On ihmisiä jotka tietää millane mun lapsuus oli, ja silti ne moralisoi mua et "se on sun äiti täytyy sun välittää". Missä ne luulee sen pienen pelokkaan salaa itkevän tytön olevan, sen jonka päähän aiti löi muovinaulakon rikki kun se uskalsi uudessa asunnossa kysyä mihin kattilat kuuluu "pitäis sun vittu tietää - räiskis - ei voinu sattua älä vittu esitä!". Ei se ole kadonnu mihinkään. Se on tässä. Ja sille on jumalauta turha sanoa et voivoi se on sun äiti. Se olis voinu olla. Mutta valitsi ettei ole. Ja mä en siedä että mua syyllistetään siitä. Mut nii, se akka osaa olla ihmisille niin säälittävä kun toi mein heidi on niiiiin kamala ajatelkaa ny kui kamala se on... Ja sit kauhistellaa yhdes kui kamala mä oon.

On aivan sama syyttävätkö ne nyt mua kuin että olisivat sanoneet sille pienelle tytölle et on sun syy et sun äitis on tollane ettei välitä ja lyö ja sä olet niin turha lapsi. Sama ihminen, vain vähän isonpi. Täysin sama ihminen, eikö ne tajuu?! Tai, sit tajuaa, ovat vaan sitä mieltä et mä olen ollut turha hyödytön epäonnistunut ruma, kaikkea, ja äitini teki oikein tehdessään sen kaiken. Rikkoessaan mut. Että se on vain mun syytä. Olin sellane lapsi et niin piti tehdä.
Paitsi että, lasta ei saa lyödä, ja jos joku on niin vitun tyhmä että niin tekee, mistä syystä tahansa, niin se EI ole lapsen syy.
Sukulaiset saa olla keskenäs toista mieltä.

Ne ihmiset anto sen akan tehdä mulle mitä lystäs, vittuako nyt sekaantuu. Lasta ei puolustanu, mut aikuista puolustaa.
Jos mä nyt löisin tytärtäni, hakkaisin päätä tiiliseinään, olisko oikein et sille sanottais et sun on pakko rakstaa kun se on sun äiti. Ei olis. Miten vois ees rakastaa, vihaamaan se oppis. Tietenkin.

Miten paljon onkaa ihmisii jotka lyö lapsiaan, ajattelematta mitä ne tekee. Se ei ole pelkästään se hakkaamine, vaan myös se et siltä lapselta riistetään sen oikeus turvalliseen onnelliseen lapsuuteen, sellaseen joka antaa eväät koko loppuelämäksi. Mä en vaan tajuu...

Puuttukaa ihmiset jos huomaatte, kyllä se kuuluu muille. Olkaa se naapuri/opettaja jota mulla ei ollut. Lapset saattaa kertoa toisille lapsille, kysykää. Yrittäkää tehdä jotain. Se on elämän kokone apu pienelle ihmiselle joka on vankina siinä kodissa ja tilanteessa, ei se itse pysty tekee mitää, ei ees uskalla.

En tajuu miten mä tästä avauduin, ja miten sekavasti taas kerran.
Mä olen 34v, ja mä edelleen suren menetettyä lapsuuttani ja koko turhaa elämääni. Säälittävää.

Kuparia ja hopeaa

2009-10-15T00:30:00.004+03:00

Nyt ei mitään höpinöitä eikä avautumisia, huoh. Mul o nii täyn pää kaikkee et jos alkaisin selittää ni ei täst tulis loppuu ollenkaa. Ja kun jo ensimmäiseen kappaleeseen kuitenki hukkuis se pointti, ja sit kolmen seuraavan aikana mä yrittäisin peittää sitä et se meni hukkaa, sit paikata, ettii, hämätä, muistaisin jotain ihan muuta, hyppäisin, tajuisin (?) et oliki jotain mitä piti sanoo, olisin ku en olis mitää hölmöä koskaan selittänytkää, selittäisin lisää, hyppäisin taas, lopulta myöntäsin et unohdin mitä piti sanoo ja lopettaisin siihe.

Hei, siinä tuliki lyhyesti ja ytimekkäästi koko kirjotus, vau. Mun kaik kirjotukset. Aika hyvin selostettu. Joo. Siinä se oli. Vähä niinku urheilusuoritus toi selostus. Siis urheilusuorituksen selostus ku lukee sil rytmil.
Jännä kisa.

Hyppy kupariin.
Kilisevä rannekoru muutamalla Swarovskin kristallilla.

Enkä ees viitti alkaa manaamaan miten mä en osaa kuvata. Kuvitelkaa. Minuutin ku tuijotatte tän lauseen lopussa olevaa pistettä ja kuvittelette et siinä on kamalaa manausta ja pärinää ja kiukkuamista siitä et mä en osaa kuvata ni - nii, mun ei tarvi selittää. Piste. Se tuijotettava.

Sitten yllättävän onnistunu koru, itseasias oon hirmu tyytyväinen, tossa on jotain, - joo, hopeeta ja kristalleja - mut muutakin. Jotain salattua satua. Sellasta Narnia tyylistä mut ei kuitenkaa. Jos Narnia oliski rannalla ja aurinko paistais aina. Sellasta. Ja usvaa. Salainen paikka mis maailma on vaan taustahälyä. Mis on hyvä olla, aika ei kulu, leijuu.
Jahas. Tais mun ajatukset tulla sit koruksi. Ei tarvi siis myöhemminkää selittää ku kuva kertoo.
Kuitenki, hopeaa eli ruskaketjua ja Swarovskia sekä balin korento.

Noi biconet on väriltään Cantaloupe, eli vaihtavat väriä valosta riippuen, se varmaan tekee tosta niin usvaisen ja jännittävän. Sellasen mitä kukaan muu ei tiedä. Salaisuuden.
Ja toi korento lentää sen maailman lämpimäs auringos ja sitä vaan kattoo ja kattoo ja on hyvä olla. Mistään ei purista eikä mitään pahaa ole olemassa.

No en kyllä ala korusta vetämää tarinaa. Melkein lähti viemää.

Tai no kerron ny kuitenki vielä et Kirjottajan kertomat on pyöriny mieles, niitä ja niistä kummunneita monia ajatuksia mietin tota tehdessä.
Voi kun voiskin ihmisille antaa sellasia omia paikkoja joihin ne pääsis pois ja turvaan, ulkomaailma pysähtyis oottaan niin kauaks aikaa kun täytyis, ei olis kiire, ei mitään. Vois vaan olla. Turvassa ja rauhassa. Ja sit palata. Mut pääsis takas.

Rutistuksia.

EI räpsyttimiä EI kajalia...

2009-10-10T19:00:00.015+03:00

...pakko jatkaa hyväksi koetun otsikon venyttämisellä. Mielikuvitus hukassa? Ei. Revitää ny huomioo irti ku se niin hyvi toimi. Joo-o. Mä kun jo ehdein odottaa muotimaailman iskua sen yhden kiukkukommentin jälkeen ja olin niiiiin pettyny ku sitä ei tullutkaan. Olis ollu hienoo. Odotin niin, ihan vaivun kyyneliin... Juu.

Nyt heti, se koskettanu blogi josta mainitsin, se on 090909-kirjoittajan päiväkirja. Lyän tähä ettei huku edellisen postauksen jalkoihi, siks en sitä sinne loppuun pistäny, täst sen näkee heti jos sattui odottaa.
Ei mitään iloista, mut ajtuksia herättävää. Koskettavaa, ei siitä mihinkään pääse. Ei varmasti kaikki tykkää, mut joillekki on löytö.

Kyl mä ton lisäksi löysin pari muutakin, ja sit tulin aatelleeks et olispa kiva ku olis lista sellasista blogeista jotka saa ajattelemaan. Ja sit tajusin et korublogit pääsääntöisesti ei kuuluis sille listalle, tylsää. Jonkun muun mielest ne on yht turhii ku mun mielest noi meikkitesti-blogit. Aika tyhmää.
Täs kohtaa täytyy kyl tunnustaa et oon joskus tainnu jonnekki jopa kommentoida, tai no enkä oo, joku mun nimel o. Mä en ole tehny mitää. Ikinä. Koskaan.

Äh, jatkan pääsäryn ja huonon olon potemista (kesäkuun jälkeen ensimmäine päivä yksin kotona, ja mulla on päänsärkyä! en oo ees koskenu koruilu juttuihi. ketuttaa ihan kivasti). Toi linkki oli vaan hyvä syy käydä häiriköimäs kunnon ihmisiä.
Viikonloput.

EI muotia EI meikkejä EI saappaita EI kynsilakkaa

2009-10-09T19:00:00.000+03:00

Mä blogilistalla kattelin mitä blogeja siel on ja - aargh! Meikkejä, vaatteita, meikkejä, mitä pistin tänää päälleni, meikkejä, tämän päivän saappaat, kuorintavoide, räpsytinväri testi - eeeeeiiiiii!

Vai oonko mä ihan poikkeava ku en jaksa välittää. Joo, ainakin sen näkee musta. Mut täs ny tarkotan et ihanko oikeesti noi on tärkeitä asioita? Mun mielestä ei, ei todellakaan, mut päätellen blogien runsaudesta ja lukijamäärästä ni... Mä en nyt tosiaa tiedä mitä sanoisin. En tajuu. "Tämän asukokonaisuuden pistin tänää aamulla jaillalla sitten tämän (kuvat tietenki kans) ja huomasin et se ja se meikki on just hyvä ja jiiii...." En tosiaan tajuu, miten se on niin kiinnostavaa?

Tai sit kyse on siitä et pitäis tajuta mut mä vaan en tajuu. Silti... Onko ihmiset oikeesti noin pinnallisia? Tai paremminkin, onko niitä pinnallisia noin paljon?! Kynsi katkes - terapiaan - tyyppejä. Toki on hienoa et ulkonäöstä huolehditaan (nojaa, toi oli ostettu puheenvuoro siltä pienelä ihmiseltä ku mun sisällä haluu olla kiva kaikille), mut et. Äh. Kattokaa itte paljonko noita muoti staili meikki blogeja on. Paljon. Ja ei kai se vielä mitää, mut lukijamäärätki on suuria. Sit jokin oikea asia jää ihan niiden varjoon. Kun iiiiih, uusia meikkejä tullu markkinoille jipii jipii jiiiiii.

Mutta, ei pelkkää vinkunaa. Itseasias alotin kirjottaa ihan siks et kaiken pskan joukosta löysin jotain aitoa. Tai no niin aitoa ku täs bittiavaruudes ny voi olla. Eli pari kirjoittajaa jotka sykähdytti, ja toinen ihan erityisesti. Linkittäisin, mut en tiä onko se hyvien tapojen mukaista. Oikein en voi kysyä lupaakaan kun tää blogi mitä nyt täs ajattelen oli sellane et siinä on vaan se teksti, kaik hörhelöt ja röyhelöt on jätetty pois. Erittäin riisuttu malli, ei profiilia, ei sähköpostiosoitetta. Toki kommenttikenttä - jota kyl ahkerasti käytin, mut se ei ole niin henk.koht. et jotenkaa en siin haluis kysyy. Enkä tiedä jaksaako kirjoittaja niitä lukea.

Mut jessus että se oli hyvää tekstiä. Tai no, hyvä on täysin väärä adjektiivi. Paremminki koskettava, riisuttu, paljas. Tiettekö sellane joka onnistuu jopa tän kylmän ruudun läpi koskettamaan, lähes fyysisesti. Sen tuntee. Tai no, mä tunsin, ja tiedän kyl pari lukijaa jotka aivan varmasti tuntisivat myös. Tuskin kaikki, tää nyt vaan jollain tasolla risteää omien tuntemusten kanssa, mut ne loputki kyl tajuais, tääl on niin sellasia ihmisiä, ei ne muute olis.

Ja oon kade. Haluisin itekki osata kirjottaa kuten se kirjoittaja. Lyhyesti ja kuitenkin pitäen sisällään paljon, jos vaan pysähtyy ajattelemaan. Niin et tunteva ihminen tuntee, tunteeton ja kylmä ei tajua mitään, ohittaa vaan ja unohtaa. Tää kosketti niin, en osaa sanoo. Mä olisin halunnu mennä ja rutistaa, melkeinpä mihin tahansa, tehdä jotain. Konkreettisesti.
Sanokaa ny mulle voinko linkittää sen blogin tänne, onko epäkohteliasta tai jotain.
(jos saan/voin ni lisään sen sit loppuun myöhemmi)

Just ny tekis mieli kirjottaa "musta tuntuu" tekstiä, mut ajatukset pyörii liikaa olllen ihan paikoillaa, ja toisekseen mä ehdein jo sammuttaa pääni. Nappulaa on painettu ja toiminto on peruuttamaton. Syystä että oon yksin kotona (huomenna vapaa aamu kotona - kesäkuussa viimeks) ja - nii. Mä en nyt toimi. En tee mitää. Paitsi juon kahvii., poltan tupakkaa, syön suklaata ja tuijotan joko tätä tai töllötinruutua. Mä oon automaattiohjauksella ja kaik toiminnot on minimissään. Nii. Ja vauvaöljy pääs. Toisilla tipu, tällä vauvaöljy. Kyl mää ku muutki, määki haluun päähäni jotai kivaa.
Aivot olis kivat.

Nyt tuli itteltäki jo nauru. Hyvä. Kerron ny kuitenki et öljy on pääs siks et lähikaupas ei ollu sellasta hiuspohjaöljyy ---- aaaaargh, apua, se tarttui, mää alan puhua hiuksista ja tukka-aineista ja ---- apuaaa! Nyt lopetan heti, kamalaa, hirveetä. Ei. Ei tää saa käydä näin. Ei meikkejä, ei tukka-aineita, ei muotia, ei ei ei! Nyt äkkiä tekemään jotain mahdollisimman epämuodikasta - eli poistun kattoo uutiset ja ajattelemaan asioita.

Hetken päästä lisättyä;
Löysin heti ajattelemisen aihetta hämeen sanomista.

Höpinää korvaushoidosta

2009-10-08T23:00:00.024+03:00

Tänään Säävirkku yllätti niin et oksat pois. Huh. Hymyilyttää edelleen. Nii ja ken ei tiedä kuka on Säävirkku kurkistaa toukokuulle, siellä lyhyt selostus, eli täällä.
No, mä oon siis aatellu ettei Säävirkku lue näitä, ihan vaan ku ei ole koskaan sanonu mitään. Tänää mulla oli sit keskusteluaika ja ensin kysymys "Mitä kuuluu?" "Eipä mitään ihmeellistä." "No, mitäs ihmeellistä oli vuodessa 2000?"
Hui. Se lukee. Ainaki joskus.Vau. Hih. Meninasin tuolilta pudota.
Joku ny ihmettelee et mikäs täs niin ihmeellistä on. Nii, ei kai mikää. Tuli vaan niin puskista toi "No, mitäs ihmeellistä oli vuodessa 2000?". Mä kun tosiaan luulin ettei näitä viitti lukea. Mä kun oon kuitenki vaan asiakas/potilas ni tää saattaa joidenki mielest mennä sen suhteen rajan yli. Emmätiä. Mut huippukiva et lukee. Lukee mun vanha hoitajaki, ainaki välil. Sitä edelline sit taas... Siitä olis kerrottavaa vaikka kuinka, mut se saa vielä odottaa, riittänee ku sanon et se ei lukis vaik aseella joku uhkais.

Valotanpa täs nyt sit samalla tätä Säävirkku-hoitaja-potilas-asiakas juttua.
Kuten sanottu, oon hoidos, ja tarkemmin ku sanotaan ni korvaushoidos. Siitä lyhyt artikkeli täällä, itseasias ihan järkevä lyhyesti asiasta selkeesti kertova juttu. Yritin löytää sellasta kattavanpaa tekstiä ku ite sain hoidos olles (siis osasto jaksolla, sillä korvaushoito aina alotetaan, sitä ei koskaa aloteta avohuollon piiris, ellei sit ole säädökset muuttunu), mut en löytäny. Hyvin piilotettu. Mut toi minkä pistin on musta hyvä ja tähä nyt riittävä selostus siitä mitä/miksi on korvaushoito.
Alkuun lääke on suurin juttu, mut hiljallee ne hoidon muut osat kasvaa tärkeemmiks ja yks niistä osista on tää Säävirkku-osa. Eli keskustelut oman hoitajan kanssa. Ne ei ole mitään sellasia (tai no, ei mulla ole, nyt, mut vois olla kyl) oi-voi-ai-jai ku sulla ny on kurjaa - juttelui, vaan ihan rentoja kahden ihmisen keskusteluja. Joskus on jotain vakavaa puhuttavaa, joskus taas ei. Mun Säävirkku on hirmu hyvä hoitaja, ihmine kans, mut mullehan se on hoitaja, sellane jolle voi puhua ku ihmiselle. Eiks se siis ollukkaa ihmine :) On se. Se on Säävirkku. Mut nii, on tärkeetä et on joku ihmine joka tietää tilanteen, johon luottaa (varsinki tätä, ja kunnioittaa kans) ja jolle sit kertoa jos tulee jotain ongelmia tai tuntuu joltain. Siis joku joka kuuntelee. Se on kuitenki hoitaja/potilas suhde, vaikkakin tasaveroisia siinä ollaan. Ja hoidon kannalta hirmu tärkee. Nii ja kaik hgoitajat ei todellakaan osaa ottaa sitä niin et oltais saman arvoisia pöydän molemmilla puolilla.

Nii et kyl toi hoitaja suhde vois olla jotain ihan muutaki ku kivaa ja mukavaa ja rentoa. Ette uskois jos kertoisin. Saatanpa joskus kertoa jos jaksan ajatella vanhoja, mut voipi olla etten jaksa. Todella uskomaton tapaus, ja valitettavasti varjostaa edelleen mun hoitoa siinä mieles et skitsoilen joitain juttuja klinikalla. Niinku vaik sitä et jos ei ole seulaa joka viikko ni mä oon jo vinkuus et seuloja nyt heti mulle (nii, huumeseulat kuuluu hoitoon, kas kun käyttö ei kuulu ja pitäähä sitä seurata) ettei vaan tule myöhemmi mitää epäselvyyksii.

Arvakkaas meninkö iha hukkaa et mitä piti selostaa. Menin. Iiiihan hukkaan. Nyt pitää miettii hetki et oliks jottai asiaa...
(mä toivon et Säävirkun palkka on sen mukainen et joutuu kuuntelee mua, mä kun ihan puhuessakin unohdan mitä puhun ja sit oon pihal et häh-mitä-hu-huu. Nii ja joo, mä tietty toivon et Säävirkun ihan kaik olis kauheen hyvi ja palkka miljoona ja iha kaikkee - saanks mä jatkos kahvii ku o aika :) ja suklaata kans, rasia siihe pöydäl :) )

Nii... Se ajatustauko...
Emmää mistää saa enää kii. Pointti oli et Säävirkku yllätti ja olipa kivaa. Mä oonki ihmetelly et ketkä ohikulkijat tota kävijälaskuria työllistää, nyt jäi yks kii. Hah! Mä vielä pääsen muidenkin jäljille...

Sit pitää kertoo miten upea talkkari meillä on. Pöpsy tuli tossa ulkoa ja nosti heti ovella ylös pussin "Kato!". Pussissa pullaa, piparia ja mehua. Olin hiukkapikkasen kummissani et mitä ihmettä. Neiti sit kertomaan et oli pyytäny talkkarilta eväitä et pääsee eväsretkelle mut sit ei ollukkaa kaverei pihas ni hän tuli kotii syömää niit. Soitin sit talkkarille ja ydes naurettii puhelimes. Pöpsy oli tosiaan pyytäny ja viel sanonu ku ensi oli tullu liian vähän mehua. Sitä oli sit lisätty.
Nyt kuitenki on neitiä ohjeistettu et omasta kotoa haetaan eväät. Tosin, porsaareikä saattaa löytyä. Kerran sanoin et sit ku mennää kylää ni et kyl pyydä mitään hyvällisii heti, sit jos tarjotaa ni sit saat ottaa. Kylässä (samalla talkkarilla) neiti sit "Mä en saa pyytää mitää hyvää mut jos sä tarjoot vaik piparii ni saan sit ottaa."

Ja ku mä kert en osaa kerral ajatel yht asiaa vaan hypin ni hypätääs taas.
Tohon artikkeliin korvaushoidosta. Siinä kun kuitenki selostetaan vaan toi lääkejuttu ni kerronpa täs lyhyesti mitä se muuten on. Ihan siks et oon huomannu et monikaan ei siitä tiedä. Toki on niitäki ku tietää, ja tän jälkeen toivottavasti pari lisää.
Mitens mä osaisin lyhyesti...

Oliki muutaman tunnin tauko täs enkä siltikää tiä miten osaisin lyhyesti ja asiallisesti ja varsinki informatiivisesti kertoa. Mut yritän.

Korvaushoitoon siis kuuluu käytännös lääke ja hoitaja tapaamiset. Se miten tää hoito eroo tavallisesta verenpaine lääkityksestä on se, et lääke annetaan päivittäin valvotusti klinikalla. Syystä että se on huumeeksi luokiteltava ja et sitä vois käyttää väärin jos haluis. Eli hihottaa. Hoidon alussa käydään siis päivittäin sulattamas lääke klinikalla (/tk:ssa, kht:ssa, tmsv), ja jonkin ajan päästä saa sit kotilääkeoikeuden yhdeksi päiväksi, eli yhden päivän lääkkeen mukaan kotiin, samal siis vapaapäivän klinikasta. Meil tää odotusaika ekaan kotilääkkeeseen on puol vuotta. Nii, ja sulatuksesta puhun siks et kysees on resoli tabletti, eli se sulatetaan kielen alla. Siitä sit hiljalleen niitä kotilääkepäiviä tulee lisää, olettaen ettei ole mitään rikkeitä.

Rikkeitä on oheiskäyttö, josta pääsee osastolle tehostejaksolle, mikäli käyttö sit vielä jatkuu ni hoito loppuu, poissaolo lääkkeeltä, myöhästely lääke-ajasta, lääkkeen väärinkäyttö eli käytännös kai myynti ja käyttö, ja... Nii. Ei kai niitä muita olekkaa.

Jatkuvasti on sit näitä hoitaja tapaamisia. Niit voi kai verrata psykologi käynteihi, vaik eivät sellaisia olekkaa. Käytännös hoitajat on sairaanhoitajia, ainaki mun Säävirkku on. Hoitajan tarkoitus on tietty olla se kantava tuki siinä.

Hoidon alus lääke on ääreis suuri juttu. Mut hiljalleen siinä selvyydes sit tajuu ne muutki osat ja et kui tärkeitä ne on. Esimerkiks ihan jo se et ihan joka päivä pitää lähtee kotoa johonki. Iso juttu, toisille vielä ihan hirmu iso (kuten mulle oli).
Ja niitten kotilääkepäivien saamine on sellane tavote juttu, en tiä onko niinkään tarkotus olla, mut käytännös sitä niihi tähtää eikä niitä sit haluu menettää. Ne menettää mikäli sattuu lipsuu ja käyttää. Hoidost ei siis putoo jos vetää kerran tai kaks, sit vaan tosiaan menettää noita etuisuuksia ja luottamusta, mut saa jatkaa. Vasta ku kunnol mokaa ni tippuu.

Siin se kai oli lyhykäisyydessään. Ajattelin iha siks kertoo ku toi aiempi artikkeli toi esiin lähinnä vaan ton lääkkeen, ei sitä et se vaatii pitkään päivittäisiä käyntejä hoitopaikas ja et hoitoon kuuluu myös se psykososiaalinen puoli.
Ainii ja seulat. Niitä on luonnollisesti tasaisesti, ei kai sitä muute voida valvoa et ketä käyttää ja ketä ei.
Mut siinä se. Tai ei, oikeesti vois kertoo enemmänki siitä miten hoito lopultas vaikuttaa epäsuorasti, mut... Kello hyppäs jo yhteentoista enkä mä jaks selittää enenpää ku meni innostus ohi ja korulaatikotki kiljuu tuol mun huomioo, pitäis kai tehrä jottai. Keittää ainaki iltakahvi.

Sitä kyl ehdein täs kans viel miettii et on nää mun jutu kyl iha sekavii. Mut kas, jos kirjottaisin selkeesti ja sulavasti aiheesta enkä sen vierestä ni tää olis sitä samaa ku jokapaikas muuallaki, perustekstii. Mä kun osaan kert kirjottaa tälläi ni kirjotan sit kans. Tekstii ilma päät, häntää, kavioi ja kärsää. Ei kaik osaa hyppii ja pomppii ja unohtaa ja muistaa ja unohtaa... Ja kääntää asioita lopuksi näin :)

Nii ja vielä (eikö se ikinä lopeta?!) loppukevennys ku se jotenki nii istuu minuun.

2342

2009-10-06T22:30:00.003+03:00

Pamautanpa korut heti pöytää ku en mittä sanomistakaa keksi.

Ensinnä kaffejaspista ja hopeeta.

Sit toiseks serafiniittia ja hopeeta.

Tää serafiniitti on ihan ääreiskaunis kivi, mut aivan mahdoton saada sitä kuvaan. Jumalaisen upea kuitenkin. Oikeastaan pieni ihme et raaskein käyttää.

Blaah... Ei mittää asiaa eikä kerrottavaa. Enkä jaks vetää mittää säälitarinaa et miten ei huvita, ni oon hiljaa. Kerrankin näin.

Onpa vaikeeta laittaa näin lyhyttä juttua, sitä jäi miettii ja miettii et eikös viel jotain olis mist jotain sanois. Ei, ei ole :)

Taitelijaelämää

2009-10-04T23:00:00.006+03:00

Liikaa, vain vähän liikaa on riittävä annokseni, liikaa...
Mä niiiiin haluun takas vuoteen ööö... sanotaan vaik 2000. En mä siitä mitää muista, mut sinne! Kaks viikkoo. Tai kuukautta. Puolvuotta. Joo, puol vuotta sitä kiitos. Nyt heti. Haluuu!!!
Jessus kun voiski.

Hyppäs Ismo soimaa (Ismo on ihan jumala!) ja iski ihan mieletön halu päästä heittää vapaalle, aivot narikkaa, elämä vittuu ja antaa mennä vaa. Olis niiiiin hienoo! Kyl mä vielä joskus, joskus mä... Ihan varmasti. Mut sitä joutuu ny oottaa vielä ainaki 15 vuat. Hemmetti. Mut sit. Sitten... Huokaus.

Mä tossa avauduin tänne jo ihan kympillä, mut sit sattui Pöpsy tulee juttelee ja poistin kaik. Meni hermot ku hyvä avautumine keskeytys. Vaik eipä siinä pitkässä selityksessä mitää asiaa ollu, valitusta vaan et miten mä haaaaluuuuun takas menneisyyteen.

Nyt ei olekkaa sit enää sanottavaa. Paitsi et nii. Mä en sit halua keneltäkään kuulla kertaakaan mitään "älä ny ei kannata" "oivoi huumeet pilaa sun elämän" moralisointia. Mä tiedän noi, ja se on vaan puol totuutta, se on se toinen puoli ku vetää puoleensa. Eikä sillä ole ikinä ollut eikä ikinä tule olemaan mitään merkitystä mitä muut sanoo, enintään ärsyttää ja sit alkaa tekee viel enemmä mieli. Fakta. Ja ihan jokaisen kohdalla. Kas kun ne moralistit ei tiedä miks me halutaan vetää, jos tietäisivät ni haluisivat ittekki. Kärjistäen.
Tää on nyt vaan valinta kysymys, ja mä valitsen et oon äiti. Mut silti tekee välillä ihan hirveesti mieli sitä elämää ilman elämää ja helppoutta ja eimitäänväliä fiilistä. Säätämistä ja vetämistä ja rentoa oloa. Taiteilijaelämää ja narkkarirakkautta. Kun pääsis hetkeks menneisyyteen - ja sit takas tänne. Tai no, enmätiä tulisinko takas. Tulisin mä. Luulisin.

Olipa taas sekavaa ja hyvin koruja myyvää tekstiä :) Ei pidä välittää. Oon ittekseni päättäny etten viitti sensuroida (ellei sit mee hermot), tulee mitä tulee ja elämä jatkuu senki jälkee. Jos joku ei tykkää ni eipä ole multa pois. Tosin, jos joku tykkää ni se on mulle valtavasti. Ja se et tätä tää ny on, välil tekee mieli, ei se maailma siihe kaadu.

Koruihi. Tän ekan pointti on se et huh mitä kiviä! Oon tilannu noi karneoli möllykät joskus koruilun alkutaipaleella, ja mielestäni hyvään hintaan, eli ei hyvään hintaan, enkä sillo ole tajunnu miten täyttä sontaa ne on. Kyl mä sit tajusin ku aloin tilaa kiviä muualtaki, ja noi on sit maannu laatikos ku en ole kehdannu ees lahjottaa niitä mihinkää. Täs päivänä eräänä sit ajattelin et ku joskus kert luulin niitä ääreis hienoiks ja kauneiks (!!!) ni käytän ne sit johonki. Tähä ne sit kulus kaik. Huh. Ei ikinä enää siitä kaupasta mitään! Eipä kyl ole aikoihi tullu ostettuakaan, ei sen jälkee ku tajusin mitä on laatu ja et sitä mä haluun.

Tässä nyt siis kuitenki kuparia (huomaa kaks värisyys), akaattia ja kamalaa karneolia.

Vaik lopultas tos korus on kyl asennetta, ei ole mikään lässynlässyn (keten seuraava) eikä mee muiden mukana vaan erottuu joukosta ja uskaltaa olla just ittensä. Et nois kivis oli kuitenki jotain jota ei niissä laadukkaissa ole, elämän kolhuja ja arpia ja aitoa rumuutta.
Pituutta täl korul on jotakuinkin metri.

Sit lässynlässyn lirkuti blaah.
Mä oon tykästyny noihi mystic-kvartseihi (eli vuorikristallii jos on pinnotus), ja nyt mulla on niitä ihan kivasti, mut enpä vaan ole osannu kauheesti niit käyttää. Eilen sit ajattelin et teen jotai, mitä nyt sattuuki tulemaa, ja kas, tuli hempeetä. Iha pelästyin. Tai ei hempees mitää vikaa, mut hempee ei ole mua. Mä oon hampaat irves angsti. No en oo.

Niin, mystic-kvartsia, Swarovskin biconeita ja hoppeeta. Hentoinen tyttökoru.
Mystinen. Naiset on mystisiä. Naiset on Naisia.
Rannekoru siis.

Jaahas, ja paluu alkuun - kui yllättävää. Meni meinaa jo fiilis ohi. Taas on ihan jees tää arki iisisti kotona. Tai no ainahan se lopultas on. Ei mua kukaan tai mikään kiellä, eikä pystyistkää kieltää, vetääst, jos oikeesti haluisin ni vetäisin. Vaan kun en haluu. Se on sellane jännä "tekee mieli muttei haluu" juttu. Vaikee selittää. Jos vertais vaik siihe et menee hermot lapseen ja tekis mieli huitasta sitä, muttei huitase ku ei oikeesti kuitenkaa haluu satuttaa. Tekee mieli muttei halua. Mun hoitaja ei ollenkaa tajuu tota vaik oon yrittäny kui selittää, välil tuntuuki et se o tahallaa ymmärtämät ku ei usko et se on noin. Vaik kyl Säävirkku o jees hoitsu, täs o nyt vaa muute klinikan kans hermot kireel.

Vieläkö jotain? Miks mun ain pitää sitä itteltäni kysyy äänee? Ihan tyhjän kans seki. Vaan kun sormet naputtaa nopeemmi ku aivot ehtii lähettää signaalii et ny hetki hiljaa.
Ei kai mul ny mittä mielee tul, mut aut armias ku saan tän julkastuu ni sit kyl alkaa mieleen poukkoilee yht sun toist. Ei oikee mieli pelaa.

1784 miljardia biljoonaa dollaria

2009-09-30T20:00:00.005+03:00

Tomne summa. Kui paljo toi on ees? Tai no, se on niin paljo ku joku häiskä jenkeis (yllätysyllätys) vaatii vahongonkorvausta huonosta asiakaspalvelusta. Aika tyytymätön taitaa olla. Tai näki tilaisuutensa tulleen ja tyhmä ku o ni iski kii. Jenkki, eli jälkimmäine.
1784 miljardia biljoonaa. Paljonko on biljoona? Miljoona miljoonaa? 10 potenssii 12. Mut sit se vielä kertaa 1784 miljardia. Et siitä tulee sit...??? Ei mun numeropää tajua noita lukuja, mun numeropää istuu kaffel ja pohtii pitäiskö ottaa toinen kuppi ja onko se sit yhteensä kaks kuppia ja jos ei juokaa kokonaa sitä jälkimmäistä ja hetke pääst keittää yhde pannullise ni montako kuppia siit tulee ja vieläkö mulla on kermaa.

Haluisin kyllä kuulla et mistä toi summa koostuu. En pysty millää keksii vaik miten täs mietin et miten ihmeessä se heppu on mahtanu päätyä tollaseen lukuun. Ja mikä ihmeen idea ja järki tosa on? Ei kai pankeillakaan (nii, pankin asiakaspalvelu oli ollu tää mikä oli herättäny tyytymättömyyttä täs haastajas) ole tollasia summia, mikä summa toi ikinäs sit onkin. Ja vaik oliski ni ei edes jenkkiläine oikeuslaitos voi määrätä tota summaa korvattavaks. Vai onko niillä joku tämne systeemi et vaatimuksesta voi saada vaik 10%, sithä kannattaa tietty mitottaa vaatimukset sen mukaan. Tosta summasta kyl jo prosenttikin on huima määrä, ja ihan mahdoton saada. Joten järki...?
Miljardia biljoonaa...
Nii, tosta kertoi siis eilinen iltalehti. Otin sen jutun iha taltee et saan varmasti laittaa tänne ihan sen oikean summan.

Ja sitten makeenvedenhelmiä. Oon täs muutamana iltana solminu niitä silkkiin, ja tuloksena tämä;

Viisrivinen helminauha. Noi vaaleet helmet ei ole valkoisia, vaan oikein hailakan keltaisia, ehkä jopa enemmä luonnonvalkoisia jotka taittaa keltaseen. Ja ajaa vasemman ohi. Eli eipäs nyt yritetä olla värien asiantuintijoita vaan pistetää jalat maaha. Mut siis, ton kuvaamine oli taas ihan ylivoimasta, ja kuva on törkeen kamala, koru ei todellakaan ole noin ruma ku se on elävänä kädessä. Joo, elävänä, se juttelee mukavia :)
Mut siis, tollane, aika kiva, ja täysin erituntune ku vaijeris moniriviset. Tietenki. Oon jopa tilannu korurasioita et saan näitä parenpia koruja kauniisti esille ja säilytyksee. Lisää vaa niitäki pitäis saada, rasioita siis. Kauniita koruja kyl kans. Kaikkea lisää vaan, kyllä tilaa riittää (juu...).

Sit tämne on valmistunu kans. Hopeeta ja vuorikristallia.

Yllättävän onnistunu, oikeastaan hirmu kaunis. Aika vaalee, mut niin se pakkaa olee jos ei oo tumma. Jotain vastaavaa pitää alottaa seuraavaks, toi on nimittäin aika toimiva ratkasu. Nii, monesti nähty kyl muiden koruissa, eli en todellakaan ole ottamassa kunniaa mistään, vaan lähinnä hehkuttamas et ittekki oon tajunnu asian. Toi toimii.

Mitään muuta täs ny ei sit ookkaa. Pieni mieli o iha tyhi, ja antaa olla vaa, lykätää vähä kahvii koneesee ja hypätää sen pienen mielen kanssa helmilaatikoihi iltauinnille.
Mä en kyl ikin nykyää nää telkkuakaa. Illal ku oma aika ja rauha koittaa ni mä jumitan keittiös ja pengon helmiä kiviä kaikkia ja hups, kello onki puolyö. Nyt tosin ku solmein tota ekaa ni tuli tuijotettua, oon taas kartal mm. BBn tapahtumista. Tai no, sain mä hiuka asiantuntevaa selostusta tapahtumien kulusta, mut yhtä kaikki, oon kartalla. Kartalla on hyvä olla, siitä on myös kiva pudota. Ja kaikista kivointa on yrittää liftata sin takasi, iha mihi vaa. Voi vitsit et mä haluun liftaamaan!
Lähti taas viemää, palataas hiuka BBhe. Ai miks. Tosiaan... Ainii. Lens ulos se yks, ja --- Nii. Lensi ja... Äh. Ei mulla siihe mitää sanottavaa ole. Mä oisin vetässy päihi jos joku olis mun pääl ja pöksyihi käyny, mut mäpäs en ollu siellä, joten...
Ei lennä älyn lintu, ei laula järjen ääni... Mulla siis. Moikka :)

Vastapalloon

2009-09-24T20:00:00.001+03:00

Alotetaas ykspuolisella vuoropuhelulla. No ei ihan ykspuolisella, vaan siks et teidän kommentit sai mut taas miettimään lisää. Ei siis mitää asiaa, mut jotai halusin sanoo.

Ensinnäkin, jaa että en päästä helpolla, hyvä. Tosin, mullehan nää vetämis jutut on ihan arkisia ja kun ne on omaa elämää ni ei ne tunnu mitenkää ihmeellisiltä. Kuitenki sit ajattelin et jos vaihtais aihetta ja kertojaa ni mä olisin se joka olis ihmeissään miksei ole enne nähny jotain.
Jokatapauksessa, ääreissuuri kohteliaisuus toi. Ja vielä hienonpaa, edelleen, et te ajattelette. Tiedätte ihan yhtälailla ku mäkin et aivan liian suuri osa ihmisistä jättää sen toiminnon kokonaan pois päältä. Tosissaan. Valmiit mielipiteet ja mitäs niitä muuttamaan ku ne hyvin toimii.

Sit nää ihmiset jotka halveksii, miksi sit siltä kannalta et miksi se niistä itsestään lähtee. Ennakkolluja on kaikilla, ja se on ihan ok, jos vaan niitä pystyy tarkistaa ja ottaa tietoa vastaan ja katsomaan mitä näkee edessään. Ennakkoluulot kai muuttuu halveksinnaks ku niit luuloja ei suostuta muuttamaan ja antaa paisua vaan, imee kaiken negatiivisen mukaan mitä ikinä vaan mistään kuulee.

Esimerkiks ny tää mun viimeks mainitsema tapaus, siis se joka just hyppäs puskasta halveksuntaa halaten. Miettikääs, se on tavannu mut, jutellu, nähny mun lapsen ja sen myötä paljon siitä millane ihmine mä oon. Ei mussa mitään vikaa - enne ku tuli esiin mikä mä "oikeesti" oon. Sit se vaan päätti et mä olen sellainen ku kerrotaan (missä? leffoissa, kirjoissa, sarjoissa - no niissähän ny kaik on totta ja siks ne onki nii kiinnostavia). Se siitä. Aika hyvin. Siis et tapaa ihmisen, näkee sen, sit vaan lakkaakin näkemästä sitä mikä seisoo siinä edessä, ja näkee vaan sen mielikuvan.

Te ette todellakaan ole tollasia. Teil o ollu mielikuva, sit huomasitte et siitä on ainaki yks poikkeus ja se siitä. Te näitte mut sen kuvan läpi ja nyt mä olen jo mä,tarkotan et yksilö. Joku muu voi olla just ku leffasta (joo, on niitäki mitkä on todellisii, siis ettei ammu ihan yli), joku taas ei, mut nyt te tiedätte.
Ja onneks teidän kaltasia on suurinosa ihmisistä. Vois kuvitella et toisinpäin, mut mun kokemuksen mukaan ihmiset on valmiita näkemään mut eikä sitä yläasteen valistustyyppiä joka sormi pystyssä vaahtoo, ja mitä ikinä sit näkevätkään ja uskovatkaan. Eivät ainakaan silmiään tai itsekokemaansa.

Ja sit se puoli halveksunnasta et onko niillä sit huono itsetunto. Joo, uskon kans niin. Toisilla ainakin. Ja väkisinki sitä ymmärtää ku ajattelee siltä kantilta just et ensi tuntuu pahalta ja tuntee itsensä huonoks ja mitättömäks ja sit tuleeki vastaan joku josta voi aatella et toi se vasta onki epäonnistunu tapaus, ja itsestä tuntuu hetken hiukan paremmalta.
Sekin kyl et on helponpaa olla oppimatta uutta, voi vielä huomata et on jotain mitä ei tiedä...
Mut entä sit ku ihmisel on kaik ok, kun se halveksii lähestulkoon kaikkia. Onks se sit vika luonteessa vai kasvatuksessa vai opitussa vai häh? Sama kai se, paskoja ne o silti :)

Nyt haluun kertoo et oon sikaylpee mun mummusta. Sillä oli ennakkoluuloja, sanoi mulle joskus 10v sit et kyl hän tietää et kaikkii sairauksii niit o, mut tota homo sairautta hän ei oikee ymmär. Avasinpa siinä sit sanaisen arkkuni. Aika kiihkeästi ja antaumuksella, voi mummu parkaa. Nyt kyl hihityttää. Mut kuitenki. Tos keväällä olin menos rehveil ja mainitsin asiasta mummulle. Kysyi et no tytön vai pojan kanssa? Sillo meinasin itte nielasta kieleni. Ja nyt ku Pöpsy täs taannoin kertoi et hän o feskaris rakastunu ni mummu kysy siltäki et tyttöön vai poikaan.
Mä oon todella ylpee, vau! Mun/meidän mummu o ensteks paras. Ikää 77v.

Joo. Siinä lyhykäisyydessään. Tää oli vähä niinku kommentti kommentteihin. Plus halusin sanoo et ootte sikamakeita. Ja iha hölmöjä ku tääl roikutte. Ja mä tulen yöllä teidän kotiin, hiivin sängyn viereen hullunkiilto silmissä ja puren varpaaseen. Ja räjähdän kaksinkerroin hihittää lattialle ja teikät on ihan pihalla et mitä ihmettä kuka toi kaheli hihittäjä tosa oikee on ja miks mun varvas sattuu???

Iha sekavaa taas

2009-09-23T01:00:00.010+03:00

Mä oon täs miettiny ennakkoluuloja. Et mistä ne syntyy ja miks en täs niihi puuttuis. Arkielämäs mä kyl shokeeraan ja avaudun ja yritän muuttaa ihmisten käsityksiä, joten miks tosiaan en tässäki.

Mutta. Nyt oon kolmesti alottanu kirjottaa, päässy pitkällekki, vaan kun selitettävää tulee lisää ja lisää vaan. Ei mikään yhdellä lauseella pohdittu ja kerrottu juttu. Tulin sit tulokseen et ne jutut tulee omalla painollaan ku on niitten aika hypätä, joko siks et jotain o sattunu tai joku on kysyny. Saa siis kysyä jos on mieles jotain, mä ihan mielelläni potkin tietämättömyysennakkoluulopeikkomörköä.

Lyödää tähä koru ku ei kert osaa päättää mitä ja mist sanois jotai. Mä en todellakaan ole tyyppi joka osaa suunnitella mitä sanoo, eiei, mä olen se tyyppi joka selittää vaan sen suurenpia miettimättä. Nyt tein sen virheen et mietein ennalta mitä sanon ja menin iha sekasi.

Nii, se koru.
Granaattia ja hopeeta. Noi KHT:n pienenpienet rondellit löysi tossa paikkansa. Tykkään itte kun pikkuruiset välihelmetki on hopeeta.
Korvikset tein kans mut niitä en ehtiny kuvaamaan.

Edellisistä ensimmäisistä lucite-korviksista tykkäsin itekki, ja ku Laurasella on ny lucite ales ni piti hamstrat sitä lisää. Kukkii tilasin vahingos väärii, tai väärän kokosii, mut lehtii tuli oikein ja reilusti. Sain sit tehd runsaat syksyroikuttimet.

Näist lehdist haluun ittelleni jonku laulakorun kans, mut millasen, sitä ei tää pää vielä ole ratkassu. Hitsit että tykästyin noihi lehtii. Nyt saa ittestää pitää kii ettei lähde ettii viel muunlaisii lucitelehtii, niit ku taitaa olla aika huippuhienoja. Tai pöh, taitaa, on niit, oon käyny kattoos. Ja joo, tekee mieli, lujaa. Mutta hillintä pitää. Mullahan toi itsehillintä on niin hyvä.

Mä oon ny kuitenki täs samal edellee miettiny ennakkoluuloi ja ihmisten suhtautumista. Se jäi päällimmäiseks mielee, mut vaikee siitäkää o alottaa ku sitä juttuu sit riittäis sit moneks tuntii.
Mut kuitenki. Miks jotkut niin halveksii? Niitä ei ole paljoa, mut välil jostai puskist sellane hyppää, ja sellane puska ja hyppy osui vastikään kohdalle. Ensi oli oikeen mukava immeine, sit kerroin et oon korvaushoidos ja heti asenne muuttui, ei ole ollu asiaa sen jälkeen. Ja kyseine ihmine väkisinki tiesi mikä o korvaushoito, joten luulis et olis sit muutenki tietäny jotai. No, jos ei ajattele ni ei se auta vaik tietoo olis kuinka.

Mut niin, siis, halveksinta. Otetaas pari syytä.
Narkkarit ei käy töis, sosiaalipummeja. Väärin. No, oikeinki kyl toisten kohdal. Kyllä on niitäki narkkareita jotka käy töissä. Eli töissäkäyviä jotka käyttää. Ja niitä jotak ei käy. Ei mee lokeroon toi asia ihan noin vain.

Nistit ei hoida lapsiaan. Väärin. Minä hoidan, ja vieläpä hyvin. Paremmi ku mitä oma äiti neuvo enne synnytyst "Muist sit ettei lapselle saa huutaa, ei se ymmärrä sitä, mut kipua se ymmärtää" (arvakkaa muistanko ton loppuikäni, tosin toisin ku sanoja tarkotti, mä kun en lyö lastani!!! Ja se on asia josta oon ylpee, en lyö vaikka mulle vuosia sitä opetettiin, ja samalla kuitenki ymmärrän et se vois tapahtua helposti ku o kert opittu käytösmalli, mut mä tiedostan sen vaaran ja - nii, mä en tee sitä omalle lapselleni, mä rakastan sitä. Tosin, jättihän se lyömine ja välinpitämättömyys minuun jälkensä, väkivaltaisenki puolen, mut en kohdista sitä Pöpsyyn).
Tosin, on niitä todella surullisiakin tapauksia, en kiellä ollenkaan, mut tää väite ei päde kaikkiin. Eli on myös niitä töissäkäyviä isejä ja äitejä jotka hoitaa perheensä hyvin vaikka käyttää. Ei se hyvä juttu ole et käyttää ku o perhettä, mut se ny ei ollu tää pointti.

Narkkarit varastaa ja valehtelee. Pöh. Nistejä on kahta maata. Tai siis syitä miks alkaa käyttää. Eka ryhmä on ne joilla on ollu aina paha olla ja ne löytää helpon helpotuksen, toine ryhmä ne pullamössö tytöt ja pojat ku o lellitty kotona puhki eikä ole mitään rajoja ja ne joko etsii niitä ja yrittää saada jonkun sanomaan et ny loppu, näyttämään ne rajat, tai sit ne vaan on niin tottuneet et kaikki on helppoa ja sallittua.
Mut siis, kumpikaan näistä ryhmistä ei automaattisesti pidä sisällään määritettä et olis varas. Mistäs ne varastais? Kaupasta? Ja mitä sillä voittaa? Jos saa paketin makkaraa napaan ni mä annan anteeksi. Jos o jotain arvokasta nyysittävää ja sattuu varas paikalle ni se varas voi olla nisti siinä missä minkä tahansa muunki ihmistyhmän edustaja. Tokikin on varkaita, mut väittäisin et selvä vähemmistö.

Ne kantaa tauteja. Totta. Mut ne tarttuu verestä, enkä mä kyl suosittelis nuolemaan kenenkään ihmisen haavoja tuolla kadulla liikkuessa. Eikä kaikilla ole hep abc, allekirjoittaneellakaan ei, vaikka vuosia meni suoraan suoneen. Se on kiinni siitä onko puhtaita ruiskuja saatavilla. Ja siitä et jaksaako välittää. Moni ei jaksa. Ylipäätään mistään. Tai no, toiset jaksaa. Päihteet ja masennus, ei hyvä. Masennus ei koskaan hyvä.

No ainaki ne on rumia ja likasia. Joo, rumuushan onki hyvä syy halveksia. Eikä toi ole ees totta. Kas kun se ei näy päälle, ei hyvässä eikä huonossa. Mäkin sain vuosia kehuja siitä miten olen selvä sukujuhlissa ku en kiskonu viinaa. Sit ei uskottu et käytän ku en kert näyttäny siltä.
Kyllä aineilla ittensä rumaks saa, tositosirumaks jos haluu, mut pystyy myös pitää ittensä kuosis. Kattokaa vaik noit julkkiksii jotka vetää, esmes Whitney Houston ja kuka sen nimi o, se ku oli Curt Cobainin vaimo. Nii.

Mitäs vielä. Ne hilluu kadulla. Joo, ne joilla ei ole kotia. Ampuako pitäis?

Pelottavia ne ainaki o.
Joskus aikoinaa ku me istuttii joukolla meillä (aikana enne Pöpsyä siis) ni luettii useinki tieteen kuvalehtiä ja juteltiin niistä jutuista. Yleensä pelattii lautapelei. Tai tosiaan keskusteltiin - ok, juteltiin enemmä ku keskusteltii, mut kuitenki. Mulla on pari kaveria jotka tietää ihan järkyttävästi kaikkea, ovat lukeneet ihan hirmusti, ja ku itekki oon jonki verra viettäny aikaa kirjojen parissa ni keskustelut oli parenpia ja rikkaanpia ku ikinä jälkeen. Niit kyl kaipaaki. Jotkut kattelee telkkua tai pelaa koneella. Pelottavaa touhua eiks vaa.
Toki, vasikat ym jutut, mut ne ei liity ulkopuolisiin, niistä ei muitte tarvi piitat.

Ne o tyhmii ku vetää. Toi on niin oma aiheensa et en alota nyt. Noin yks'selitteisnen se asia ei todellakaan ole.

Ja kaikist ärsyttävin meinas unohtuu. Ne yrittää saad kaikki koukkuu. Hah! Sitä vedettävää o muutenki liia vähä (tarkottaa ettei koskaan tarpeeks ainakaa), ei tarvi muitte tul siihe sitä vähää viel jakamaa. Ja miten se koukautus tapahtuu? "Tosa on ota" "Ei, en ota" ja mitä sit? Taiotaan ja hypnotisoidaan? Eikä tollai ees tarjota. Paitsi toisel käyttäjäl.
Multa yks ihmine kysy joskus et yritänkö koukauttaa sitä. Olin siin vaihees ollu pari vuotta selvänä, se oli nähny mut, mun kotini ja lapseni, ja silti piti kysyä tollasta, puhelimes viel, tais peljätä jopa. Käskin pysyä kaukana minusta.
Mitä ihmettä se oikee ajatteli? Et ny ku oon selvä ni must o kiva saad joku käyttää ja kattella sitä helvettiä. Ei sitä toiselle halua, en usko et kukaan haluaa. Ja tosiaan, miten mä sen tekisin? Fyysisesti pakottamalla?
Se oli niitä harvoja loukanneita/suututtaneita juttuja joita on tullu vastaan.

Ainii, tost tuli mielee se "kerran ku vedät ni oot koukus" valistusvalhe. Höpöhöpö. Tarvitaan useenpi kymmene kertaa.

Vieläkö jotain? Ei tule mieleen. Ei kyl sekää et miks aloin tät listaamaa. Yllätys, hän unohtaa...

Nii. Miks halveksia.
Nyt meni mun jutut kyl jonkinverran aiheen vierestä, en osaa itekkää tulkita et mitä ajoin takaa. No, käsitykset o ainaki liian sterotyyppisii, yksulotteisii ja pitkälti virheellisii, kuten monen muunki ihmisryhmän kohdalla. Kukaan ihminen ei ole vain se yksi asia/ puoli itsestään. Vain nainen. Vain kirjanpitäjä. Vain holisti. Vain rikas. Jokainen on paljonpaljon muutaki. Kokonaisia - tai rikkinäisiä - ihmisiä.

Hitto miten mä osaanki selittää noin pitkään ja sit väärää asiaa, tai ainaki sillai et jos meni oikeesee ni en itte sitä enää tajuu. Äh, olkoot. Ehkä seuraaval kertaa selkeemmi et joku vois vaiks ymmärtääkki jotain. Ja jostain toisesta aiheesta. Huokaus. Ja hymähdys. (harvemmi, mut joskus tän kaipaa hymiöitä, ny täsä olis sellane "oon mä kyl aika pöhkö"-hymiö, sellane hymyilevä kuitenki)

Ainii, ja tää ei koskenu ketään täällä. Kaikki kommentoineet ja ylipäätään lukijat on suorastaan hehkunu avoimuutta ja valmiutta ajatella. Ja nähdä. Hyvä te :)
Nyt tää bloggeri jo takkuaa siihe mallii et tekstii o iha liikaa :) Lopetan vihdoin.

Irentiteettiriisi

2009-09-17T23:30:00.009+03:00

Semne. Täsä plokis.
Itseasias, oon jo pitkään miettiny et miten mä tänne kirjottaisin, et lyönkö vaan kuvia kuvien perään enkä selittele turhia, vaik kirjotanko kans jotain, ja jos kirjotan ni kirjotanko ittestäni ja paljonko sensuroin.
Pelkkiä kuvia en osaa enkä halua pistää, en ol lähellekkää niin taitava kuvaaja et ketään jaksais kiinnostaa niit kattoo. Jos kuvii haluu kattoo ni niitä on netti täyn, ja voi ettii juur sellasii ku haluaa. Mun korut ei myöskään ole niitä kaikista kauneinpia mitä täältä voi löytää jos haluu ettii.
Entäs sit toi puhumine ja avutumine. Joo. Mä ny puhun kenet vaa kumoon ja jään suustani kii männynki kans, joten siin ei muuta ongelmaa ku se et onks niin järkevää selittää samaan syssyyn ku esittelee korui. Ketä ees kiinnostaa mun jutut. Ja miten suoraan mä puhun. Se on ny se juttu täsä. Se kriisi. Et puhunko vai en.

Ja mitä siitä? Ei mitää. Kunha kerroin. Et jos juttu menee sekavaks ni siinä syy. Vau, tulipa luonnikkaasti selitys sillekki. Oho, ihan yllätin itteniki.

Johonki tää juttu oli tätä asiaa viemäs, mut asia kyllästy ja hyppäs kyydist ja ny mä en sit tiä mitä olin sanoos ja mitä pohjustin.
Ainaki siit piti sanoo et höpisen ny edellee. Sensuroin kyl myös rankasti. Kattoo ny mihi suuntaa tää lähtee. Sitä täs o katottu jo ööö... puol vuotta? No, näil piuhoil... Ensi keksitää mitä mietitää, sit unohdetaa se muutamaks kuukaudeks kunnes muistetaa et jotai oli mitä piti miettii ja mietitää sitä ja unohdetaa se ja sit parin kuukauden pääst muistetaa et haa! sitä piti miettii ja mietitään sitä hetki. Siin kohdas ollaa ny.

Ja sit siin kohdas kans ku o kokeiltu vihdoinki tehd jotai lucitehelmist, eli korvikset. Mitä niist ny sanois. Kattokaa, täsä o korvikset.

Ja täsä sit o kaulakoru;

Emmää mittä ossa sanoo.

Jostain tekis kyl miäli höpist, höpötytyttää. Mut mistäs sitä höpisee ku pää o iha tyhi ja mittä ei ol tapahtunu. Ei mitää. Enkä mä ny kuitenka ala avautuukaa, eikä kyl olis mittä avauduttavaakaa. Oho. Pitäis varmaa kattoo uutiset ja sit tulla fiksuna kommentoimaa jotain nykymaailman tilasta.

Itseasias, ei siihe uutisii tarvit. Tuli nimittäi mielee nälkäpäiväkeräys. Sehän on juur meneillää.

Me käytiin kaupas ja oltiin mun näkemän mukaan ainoat jotka jotain lippaaseen pudotti, ja ei siellä kaikki lippaan ohi kävelleet varmasti elä köyhyysrajan alapuolella, ja reilusti, kuten me. Oon ennenki sitä kummastellu miten joidenkin ihmisten on aivan mahdotonta antaa mitään mihinkään keräyksiin tai ylipäätään lahjottaa mitään. Ja ne perus selitykset, AARGH! En ees ala siitä. Sitä joko antaa tai ei anna, turha selitellä. Jos haluaa antaa eikä just tää keräys tunnu omalta niin varmasti on mahdollista löytää se itselle sopiva tapa ja kohde. Vaan kun niin moni haluaa pitää kiinni kaikesta. En pysty ymmärtämään.

Itseasias tulee paha mieli kun noita ajattelee. Siis sitä miten ihan jokainen ihminen voisi jotakuta toista auttaa, lähellä tai kaukana, antamalla joko itsestään tai itseltään, vaan... Nii. On liikaa niitä minäminäminä, minunminunminun. Enkä mä tajua sitä.

Omas elämässäni oon törmänny siihen miten ihmiset ei oikeesti välitä.
Joskus mulla on ollu vaikeeta, hurjan vaikeeta, eikä vaan kerran tai kaks. Silloin ei apua ole saanu. Mutta lupauksia ja puheita, niitä oli. Todellakin niitä riitti.

Ja tiettekö (ok, tien et joku tietää) kuinka hirveetä se on kun on aivan rikki, se seuraava päivä on liian kaukana ja hengittäminenki on vaikeeta, kädet hakkaa ja tekis mieli huutaa et mä en jumalauta kestä! Sitä huutaaki. Ajatukset ei pyöri minkään ympärillä, ne kirkuu. Rinnasta puristaa ihan konkreettisesti ja joka ainut lihas kropassa on jännittyny. Tosissaan pelkää et ei pysty pysymään siinä hetkeäkään enää, samalla pelkää et pysyy kasassa kun ei enää halua, kun voimia saa siitä et on vielä yksi keino - ja pahenpaa jos tietää et on pakko jaksaa eikä sitä viimeistä keinoa ja vapautusta ole, ei sitäkään helpottavaa ajatusta, pakko kestää ja kestää ja se on vaikeenpaa ku olis koskaan pystyny kuvittelemaan, sattuu enemmä ku olis ikinä uskonu olevan mahdollista, ku henkinen kipu muuttuu fyysiseksi ja ...

No mut siis, sit kun tollasessa kohtaa mieleen tulee se miten joku ihminen puhui kauniisti ja lupasi auttaa jos on tarvetta, sille pystyy ja jaksaa just soittaa ja pyytää et nyt, nyt tarttis jotain, voitko tulla, ni sit sielt alkaa tulee selityksiä. Just nyt ei ehdi. Voi ku oon menos pikkujouluihi. Harmi ku auto on rikki. Anteeks mut en ehdi puhumaa. Hei katotaaks enskuus. Yritä ny jaksaa kyl se siitä.
Toi on kaikista pahin. Yritä ny jaksaa. Kyllä se siitä. Eli toivotin hyvää, pesin käteni asiasta, se siitä, helpotti, jatkan elämääni.

Sit muistaa jonkun toisen. Sama juttu. "Kyl se siit. Mitä jos lähtisit vaik kävelyl, ooks ajatellu et jos tekisit jotain. Mä en ny ehdi puhuu mut soita jos tulee hätä." Vittu, mä soitan nyt, nyt on hätä. "Kyl se siit helpottaa, pitää oikeesti mennä."

Ja jessus että sattuu. Siihen välinpitämättömyyteen, siihen melkein tukehtuu. Se et ehtii toivomaan et jotain apua on mahdollista saada, et on ees joku ihmine joka välittää, ettei ole ihan yksin maailmassa ja se - nii. Ei ollutkaa ihmistä.

Miks helvetissä sit pitää alunperinkää lässyttää? Puhua tyhjiä sanoja. No siks et sillä sanojalla olis hyvä omatunto, on tehny jotain, vaik totuus on kuitenki että se pahensi tilannetta entisestään. Se kääntää selän. Joku joka ei lässytä turhia ei myöskään pudota, petä, osoita samaa välinpitämättömyyttä.

Ne tyhjiä lässyttävät tapaukset on just niitä ku luulee et puheet on jotain. Ei ole. Teot on. On tarkoitettava mitä sanoo. Hyvin harva tarkoittaa.

Mut mä opein. Mä opein et mä kestän ihan mitä tahansa. Ja kestän sen yksin.
No, ok, viimisimmällä kerralla mä lopulta hain apua jaksamiseen aineista, niiden kanssa mä pääsin siihen seuraavaan aamuun. Ja seuraavaan. Tai pääsin, en mä mihinkää päässy, mä rämmein. Mut en keksiny mitään muuta enää, ja kun mä kuitenki vanhasta kokemuksesta tiesin mistä mä saan paremman olon, ja miten helposti. Tiesin mä senki mihin se vie, mut mitä väliä sillä mitä on vuoden päästä kun se seuraava päivä tuntui mahdottomalta saavuttaa. Sama se millä mä jaksoin, mut mun oli pakko jaksaa (siis Pöpsyn takii, en pystyny pientä jättää yhtä yksin maailmaan ku mitä ite oon ollu).

Toisekseen mä opein et mä en ikinä puhu tyhjiä. En mielestäni ole koskaan puhunukkaa, mut jos oonki ni en ikinä enää. Mä teen mitä mä lupaan. Aina. Mä en käännä selkääni. Mä olen tarpeeksi vahva antamaan itsestäni, josta päästäänki seuraavaan,

eli kolmanneks. Itselle pieni merkityksetön asia voi olla toiselle mittaamattoman arvokas. Eli mun aikani, sillä voi olla jollekki suuri merkitys. Pienet asiat, kun ne on aitoja, ne on suuria. Välittäminen. Ihan oikea aito ihmisestä välittäminen.

Ja mitens mä ny tähä selityksee ajauduin? Kelataas hiuka taaksepäi...
Näkäpäivä, ihmiset, auttamine...
Kai mä ajoin takaa sitä et kun avun tarvitsija on kaukana, kun ei pysty ottaa lasta (tai aikuista) syliin ja rutistamaan, olemaan lämmin ihminen, ni rahalla voi antaa kuitenki edes jotain. Ja vaikka se olisi kuinka pientä, sille saajalle se on jotain joka tekee edes yhdestä hetkestä hiukan helpomman.
Ihan jokaisen pitäisi välittää muista. Mä en tosiaan käsitä mikseivät kaikki välitä, miten jotkut pystyy sulkemaan silmät.

Nonni. Sieltä se sammakko tuli, hyppäs ja avautus. Ja taas olis fiksuu pyyhkii nää jutut pois, mut saavat ny olla.
Nyt ei kukaan enää ikin haluu multa yhtään korua. Se kyl harmittaa. Ei enää avautumisia.
Mut toisaaltas. Tää on mää, ei yhtään mitää muuta ku aitoa. Ja tulipa taas potilaan omin sanoin.

Keishihelminauha

2009-09-13T20:10:00.002+03:00

Mua ei ole sit ikinä enne harmittanu näin paljoa etten osaa kuvata. Ääreis kauniita helmiä, ja tää tampio ei osaa ottaa kuvaa. Painaa -piip- nappulasta. Liikaa liikkuvia, aargh!

Kattokaa ny noit helmii, on ne kauniita vaik kuva ei ees kerro mitään siitä miten henkeäsalpaavia ne on omis hyppysis. Huuuuooooh....

Ja jiiii!
Helminauha on valmis. Ihan perus solmittu nauha, ei mitään kikkailuja. Pienen pieniä KHT rondelleja on siellä sun täällä, kuten myös Swaron matta valkoisia pikkubiconeita. Eivät oikeastaan ees näy, mut täydentävät kokonaisuutta, sillai... No sillai kyl te tiette.
Solmimine oli hiukan hankalanpaa ku perushelmillä, lanka pakkas jäämää välil vähä kii, ja eilen tuliki sit ihan lopus huono kohta, joten purin ja alotin uudestaa alusta. Mut ei harmittanu, noita oli ilo ja autuus solmia.
Kuva ja tuhat sanaa - pöh!

Sit taas lehmään.
Ensin. Mä en voi käsittää miten kukaan voi tykätä lukea näitä juttuja. Mun mielest tää on tylsää. Enkä nyt kerjää mitää kehui tai mitää muutakaa typerää, vaan oon ihan tosissani. Mä oon ihan ihmeissäni.

Ehkä mä oon kirjottanu liikaa, itte iha kyllästyny omii juttuihi. Enkä siis tänne kirjottanu ku joskus muute. Mä en tiedä tietteks te miten piri vaikuttaa, mut kerron ny et muunmuas sillai et sitä jaksaa innostua ja tehdä jotain asiaa ihan hirmu pikkutarkasti montamonta tuntia putkeen. Joskus asettelin akvaariokasveja 4tuntia lehti kerralaan. Tuntui kivasti selässä kun sitä siit alko suoristaa. No mut kuitenki. Joskus sit kirjottelin päiväkirjaa niis fiiliksis. Kerran yli 40 tuntii putkeen. Kertaakaan nousematta tai keskeyttämättä. Ja kun näin tapahtui enemmä ku kerran tai kaks ni voitte uskoa et ne omat jutut on käyny tylsäks. Mut sillo se oli... Ei osaa selittää. Sitä tykkäs tehdä mitä sit alottiki ja jatkoi ja jatkoi ku ei osannu lopettaa. Sitä kirjotti ja kirjotti vaa, vaikkei ollu ees mitää asiaa. En vieläkään ol lukenu et mitä mä sillo oon kirjottanu, mut monta kirjaa niitä tuolla on. Ehkä joskus kaivan esiin. Ehkä en. En vielä pitkään aikaan ainakaan.

Pitiks toiki sit selittää ja eiks kannattais pyyhkii pois? No varmasti kannattais mut enpä pyyhi, olkoot. Tämne mä oon. Voivoi.

Ja sit toinen lehmä.
Pöpsy tuli päivällä vyön kanssa ja pyysi et vedän sen oikein tiukalle sen ympärille. Kysyin et miks, kummastutti moinen pyyntö. No, kun prinsessasadussa äitipuoli oli käskeny kiristää vyötä. Joo... Yritin sit selittää et vyön kiristämine ei ny tarkota et haetaan vyö ja vedetään se kireelle niin et sattuu, mut. No kun kert sen prinsessan vyötä kiristettiin ni nyt sit tänki prinsessan vyötä kiristetään ja selitykset sikseen, ei voi olla hei noin vaikeeta ymmärtää kiristä nyt sitä vyötä äiti. Nii.

Ei kai täs enempää lehmiä. Harmittaa toi kuvaamine niin ettei ajatus ees kulje (ja muuten se sit kulkee vai?!).
Leppoisat sunnuntai-illat ja hyvää lämmintä mieltä.

Mokaiitin käyttö

2009-09-11T18:00:00.005+03:00

Nonni. Hiukan palaan edelliseen. Kiitokset kaikista, varsinkin pajusta. Hiukan kuitenki tarkennan et en mä ole onneton, masentunu tai muuta, ainoastaan kolahti et oon tullu tylsäks. En siis ole enää muuta ku äiti ja sisko. Ja toi ei johdu muusta ku ittestä, en esimerkiks ole aatellu itteeni naisena, ihmisenä, yksilönä. Sen mä tajusin. Enkä mä tee mitään sellasta enää ku enne. Juttuja. Oon tullu kapeen tylsäks ja olis ehkä syytä hiukan ravistella itteään ja keskittyä muuhunkin elämään kuin äitinä olemiseen. Tää blogiki ny on askel siihe suuntaa et mä oon myös erilline yksilö enkä määrittele itteeni ainostaan suhteessa tyttäreeni. Ja sit se tylsyys siltä kannalta et ei tapahdu. Joo. Ei tapahdu. Sitä ihan tarkotinki. Ja tajuan et tylsyys on turvallista ja et sillo on kaikki hyvin. Mut kas kun mä haluun haastetta. Tapahtumia ja tilanteita. Tilanteet on mun juttu. Ja sellaisia kaikkia kun meidän retki oli. Mut yksin. Niinku just vaik liftaamaan lähtemistä ilman et on mitään väliä mille puolelle tietä sitä menee kyytiä oottaa. Tilanteita mulle! Elämää. Väriä. Nii. Tajusko kukaa. Sama se. Tulipa tarkennettua ja vängättyä ja oltua vaikeasti ymmärrettävä, tehtävä suoritettu. Eikä mua kannat ottaa kovin vakavasti. Sit lehmää (eli muuta). Sain maailman kauneinpia keishihelmiä Satuhelmestä tällä viikolla. Aivan mielettömän kauniita, niiiiiin... No enhä mä voi niist mitään tehdä, tuhlata niin kauniita helmiä koruun. Jessus että oon hiplannu niitä. No, oli sit pakko tiedustella et oliskos niitä lisää, ja niitä oli, jiiii! Nyt oon sit aivan täpinöis et voin tehdä sellasen korun ku olin niistä keisheistä aatellukki, kun kert niit saan lisää ensviikol. Oltiin päiväl käymäs mummul ja oli pakko lähtee äkkii takas kotii ihan siks ku sormet syyhys niin lujaa. Tosin, tässähä mä ny kökötän - ku en raaski... Mut kyl mä vielä tänään, huuuokaus. Vitsit et on hyvä mieli. Niin ja jotta voin hyväl omaltunnol alottaa uutta korua uusista kauneimmista helmistäni ni piti käyttää jotain alta pois. Käytin sit Mokaiittini. Nauhalline ovaalei ja lähes nauhalline pyärei kulus luannikkaast kaulakoruun. Yllätysyllätys, kuvaamine takkus, mut ku kert kuvasin ni kärsikää. Vaikkei tost mittä näykkä (tai no se et millast Mokaiitti o jos ei joku satu tiätää) ni ei siin nähtävää oliska, iha perus linkitetty koru. Pitkä. Mittaa hiuka yli 130cm, joten enemmä ku kerra se pitää ittensä ympäril kiärttä. Sit viimeistelin tän seuraavan pois kuleksimast, se o oottanu jottai, ja ny se joku oli sit noi vuorikristallirondellit, mut en mä kyl ole ihan varma et meniks ny ihan oikke, onks kokonaisuus hyvä vai ei. Ny se on toistaseks valmis, säädän sit jos silt tuntuu ja idea eksyy päähä. Hopeeta, vuorikristallia ja savukvartsia (kiitos simavi, aika kauan mä näitä hillosin :) ). Niin ja jos en vielä kertonu ni mullapa onkin maailman kauneinpia helmiä ja nyt meen tekee niistä jotain. Siis niistä upeaakin upeammista keisheistä. Niistä ... Ooooo... Niistä mielettömän uskomattoman... Ooooooh... Elämä on ihanaa, mulla on elämäni nauha. (saankohan mä oikeesti alotettuu vieläkää vai huokailenko vaa ja hiplaan niitä... voipi olla) Vielä lyhyesti. Pöpsyn tavanneille, neiti onkin nyt punapää. Vastaanotto on ollut huiman positiivinen ja iloinen, mut mummu meinas niellä kielensä ja hukata kaik sanat ku ei tienny mitä sanois. Onhan tää ny paljon pahempi ku yksikään mun tatuoinneistani tai ees neidin korvikset kolme vuotiaana. Mummu on sentää senverra fiksu ettei alkanu kauheest ääneen sanomaan, mut selväks tuli silti et on se kerrassaan kauheeta et tollai mennää pienen viattoman tytön hiukset värjäämään ja voi kauheeta sentään... Ihana. Mummujen kuuluu. Ja ne on muute todella hyvän näköset. Niinku mun uudet keishitki jos en ole sattunu kertomaa.

Mä oon puu

2009-09-09T00:40:00.007+03:00

Ja tarkemmin sanottuna amatöörin hoitama ja unohtama bonzai. Vaivaismänty o kans aika liki.

Jaa et kuinni vai? No.

Mä kävin läpi erilaisia blogeja, jos en nyt ihan laidasta laitaan ni ainaki liikuin niiden laitojen välissä enemmä ku metrin. Teki oikein hyvää. Mut tajusin siinä et oon muuttunu hirmu kapeeks. Siis mun elämäni on luisunu kapeeks. Blogeista löytyi vaikka mitä, persoonallisia ihmisiä, erikoisia elämäntapoja, hyviä kirjoittajia, jänniä tilanteita ja tapahtumia, kaikkea. Juttuja jotka joskus kosketti muaki, oli jos ei ny arkee ni ainaki osa elämää. Kun oli elämää. Muutakin kuin tää mitä nyt.

Nyt mä oon äiti. Isosisko. Narkkari (ei tarvi hermostua, oon selvä ja hoidossa ja blaablaablaa, siks se on mainittukki tosa ku se hoito on osa tätä arkee). Teen koruja.

Ja siinä se sit oliki. Tyyyylsääää!!!

Mä oon väittäny etten ole tylsä. No aika tylsää tää mää on.

Mikä ei silti poissulje ettenkö olisi onnellinen ja kiitollinen siitä mitä mulla on. Olen kyllä. Tykkään turvallisesta arjesta, tiettyyn pisteeseen. Onhan mulla upea tytär, rakas veli, koti, vaatteita ja ruokaa. Jopa Säävirkku.

Mut elämää?

Ja miten tää ny sit liittyy puihin ?

No. Jos ihminen olisi puu. Terveellä ihmisellä siinä puussa on monia oksia, joitain surkastuu, joitain kasvaa tilalle. Jotkut oksat suorastaan kukkii ja tekee omia oksia. Mulla on ollu niitä oksia, vaikka minkä näkösiä ja värisiä, vaan viimevuosina on oksat tippunu. Ja typistyny. Esmes, ilman miestä lähes 3 vuotta. Ja ilman tarkoittaa et ihan tosissaan ilman.

Emmää oikeesti ole tämne! En oo! En varmasti oo!

Taidanpa vaan olla.

Aika paha pudotus. Mut pohjalta voi hypätä. No toi ei sovi tähä, mut joskus oli tilanne ku sopi ja ny sovellan.

Mä alan olemaan mä. Kuulostaa hyvältä ja helpolta. Ei onnistu. Mähän oon mä ja juuri ny se o tylsä mä.

Enkä muutu. En haluu. Haluun olla mä. Mut vähä värikkäänpi mä.

En kyllä ala mihkää itsensäkehittämisjuttuun. Huh, en. En tosiaankaan. Enkä varmasti lähde lenkille. Hetken harkitsin, tai no ei se päässy ees harkintaan asti, mut kävi kuitenki mieles. Mut mähän en lenkkeile. Jos joskus lähtis ovesta ulos? Mihi? Baarii. En muuten sit lähre. Jos... Jos ei mitää.

Ny mä sen keksein. Jos mä olen kerra puu, ni mähän ootan et lintu lentää rakentaan pesää. Pesäki olis, tipu puuttuu. Hyi mua. Mut tulis ny vaik myrsky. Tai kevät. Tai se lintu. Kotka olis kiva. Tai ees käpy. Orava. Pudonnu lentokone niskas.

Tai mitä jos menis nukkuu. Tätä kannatettais jos joku olis päässy tänne asti (marissaa ei lasketa, se o iha kipee, se varmaa lukee, se o vahva, ihana ja rohkea - ja kipee). Vaiks toisaaltas, mikäs täs höpistes. Voisin olla seuraavaks vaikka se lintu, sulat tippunu, pesä pitäis pamauttaa jonku räystään alle, kasvattaa sulat takas ja lentää kuuhun - tai liftat avaruusaluksee.

Eli nukkumaan.

Ja lopuks lohduttaudun sillä et joo, oli niitä mielenkiintoisia värikkäitä ja persoonallisia blogeja, mut enemmän kuitenki niitä jotka ei ollu sit pätkääkään. Mä mahdun, pystyn ja tyydyn olee siin massas. Nyt.
Ja onhan ihmiset erilaissi. Ja mielipiteet. Kaik on. On niit ku osaa hymyil just ny täs, niitä jotka pelästyy, niitä jotka tuomitsee, niitä jotka ei tajunnu mitää.
Ja mitäs mä mistää, mähän oon puu.

Miten puut nukkuu? Palatkaamme aiheeseen seuraavalla kertaa. Erikoisvieraana... Puutarhuri? Juuh... Just.

Mies siitä tuli

2009-09-07T22:47:00.005+03:00

Siis siitä ketjusta. Kukkakilluttimella ja parilla Swarolla. Kukkaiskristallimies. Joo. Sai hyvän kodin jossa hänestä tykätään kovasti. Olen hyvin onnellinen. Mä taannoin annoin kodin parille kuparilenkille (ööö... 27 metrii sain sahattuna pääasiassa 1mm mut myös 1,5mm langasta). Eilen sain jotain sit valmiiksi asti, ja jopa kuvattua tänään, vaan tietty katoin kuvat vast tähän koneel tulles kun oli myöhäst kuvat uudestaa, tosin en ois kyl ees jaksanu et ei sen puoleen, ja tästä sekavasta selityksestä siis seuraa taas tämä tuttu juttu, kuva on huono. Niin. Kuparipiinaa. Vau mikä yllätys. No, silti lykkään tähän, ja väitänpä vielä perään et on aikast jees. Kaulaketju ja riipuksena iso Swaron kristalli, Red Magma värinä, sopii tohon kuparin väriin ku pihdit käteen. Siks se onki onnistunu. Lukko tosta vielä puuttuu, mä kun en omista yhtään ton väristä. Pitää vääntää sopiva jokin kun saa tota lankaa. Tää kupari on siis päällystettyä, tästä näkee eroa peruskupariin; Oikealla tavallista päällystämätöntä kuparia. Sit tulee tää äskeinen ketju ja sit vasemmalla 1,5mm langasta punottua piinaa. Piinaa taas. Mä oon piinakoukus. Mut siin koukus o iha hyvä olla, ei tule hait haukkaan varpaita. Ja siinä koukus saa riippuu niin kauan ku huvittaa, ei lopu tavara heti kesken, ei tarvi vierottautua. Oon niin tyytyväinen. Elämän pieniä isoja iloja. Ei ole pelkkää kurjuutta kun on kuparia. Sit pitäis varmaan siirtää tää kameran etsimeen mahtumaton takamus telkun eteen, ottaa pihdit kauniiseen käteen, kääntää aivot pois päältä (laitoinko mä aamulla ees ne päälle?) ja kurkistaa mitä BB tulevat turhat julkkikset on valittanu. Eilen huvitti et ei voi olla totta et jollain on se siellä olo kamalinta ja vaikeinta mitä elämässä on ikinä ollu. Ei voi olla...! Kyl on sit eläny niin pumpulissa, ja väkisinki myös on annettu elää siinä pumpulissa. Se pumpuli on oikein vaihdettu välillä et mukavuus säilyy ettei vaan tule kovia kohtia. Eiiih. En viitti ees alottaa, haluun pistää tosiaan tän pään pois päältä ja olla vaan. Märisen sit toiste :)

Full Persian

2009-09-06T14:00:00.003+03:00

Tää ketju valmistus nopsaa, ihan vaan maataksee sit yksin pimeässä oottaas et mä saisin itteni liikkumaan kohti uutta omistajaa mitatakseni pituuden jämptiste kohdilleen. Uuden ranteen jatkona on lievästi reumaiset sormet, joten eilen ajatellessani uutta omistajaa päädyin kaivamaan ketjun pimeydestä esiin ja vaihtamaan papukaijalukon springringiksi (mikä lie tonki suomenkiäline nimi, peruslukko?). Mut kun se ei ole musta kovinkaan kaunis ni sit päädyin laittaa pari lisäpalikkaa. Ja nyt oon sit pohtinu ihteni pyörryksiin et kumpi palikka on parenpi. Hill Tribeä molemmat. Huomenna hän lopultas pääsee uuteen kotiin joten lukijoiden ei tarvitse surra et hää olis taas pimeässä yksin ja ilman mukavuuksia. Ja viimeistäns siäl koton sit saa tietää ketkä on hänen killuttimensa loppuiän. Vai onko hänellä killuttimia ollenkaan. Tuleeko hänestä tyttö vai poika, jännittävää. Full Persian kertaa kaks, paitti et sama ketju. Eri killuttimet. Jösses! Lapsi tossa leikkii videokuvaajaa, kuvas mun takamustani (en tosiaan tiedä miksi?!) ja AAARGH! Joutui ottamaan askelia taaksepäin että sai mahtumaan kuvaan. Itkiskös vaiko naurais? Naurais. Ja kyllähän asiantilaa vois muuttaa jos tarpeeks välittäis, vaan mä en välitä. Vttuako sillä miltä näytän ulospäin, mä haluan kahvini kermalla ni olen kanssamatkustajilleni kiva ja mukava. Ja pehmee joka suunnalta. Eipä silti ettenkö joskus olis kade kauniille ihmisille, oon kyl. Mut ainakin vielä mulle riittää et katson kauniita ihmisiä, en sellaseks tunne tarvetta alkaa itteeni muuttamaan. Tai miksikään muuksikaan sen puoleen. Mä olen mä, ja just siinä hyvä. Ainii. Oli "pakko" käyttää Moon palveluita ja tilata niitä minikortteja. Enpä tiedä onko niillä mitään käyttöö, mut teki mieli. Järkevää. Mut kuitenki, siin mietties mitä kuvia niihi haluu ni ajattelin yhteen kuvata kiviä. Kun kvartseja ladoin pöydäl ni oih! Ei sitä ole tajunnukkaa kuinka paljo niitä on ja miten kauniita. Eihän tossa pahemmin ees näy niitä kiviä, mut kiva korttikuva siitä tuli.

Kuparipiinanainen

2009-09-03T12:30:00.005+03:00

Joskus kiitoshelmet menee heti hilloks ja oottaa kavereita, joskus pyörii ja odottaa ideaa ihan rauhas. Nää odotti tosi kauan, mut eilen he sit lopultas tekeytys tällaseks koruks. Idean poimein helmetistä kokeilijalta, on tehny monta täntyyppistä kaunista korua. En mene nyt sanomaan mitä kivee toi on. Veikkaisin seeprajaspista, mut saatan olla väärässä. Palikat ihan vaa hopeoitua ja välissä pieniä lasihelmiä. Sit saavutus. Sain pistettyy ton ittetekemäni lamppuhelmen koruun. Siin oli pariki ongelmaa matkassa. Ensinnä se et se ei ole mitenkään hyvä helmi ja hiukan toispuolinen. Toisaalta, se on se toinen niistä kahdesta ensimmäisestä omin kätösin sulatetusta ja pyöritellyistä. Puolensa ja puolensa. Kiinnittyny piinaan, ja kuinkas yllättävää, kuparipiinaan. Mä olen kuparipiinanainen. Ja sit, ta-daa, kuparia. Kierteisillä makeenvedenhelmistä tehty pitkä "ketju", oliskohan pituutta jotain 80+ senttiä, plus riipus. Tykkään kamalan paljon ja tekis mieli jättää ittelle. Mut täytyy saada lisää helmirahaa, joten taitaapi hintalappu iskeä ittensä siihe kiinni. Hiukan palaan kuparipiinaan. Sain aivan mielettömän paljon tosi kauniin värisiä kuparilenkkejä ja tänää pääsen iskee näppini niihin kii ja .... Kui hianoo! On siis tulossa lisää piinaa, paljon. Vaik turhahan niistä tänne on kuvia lykätä, samaa piinaa se aina on. Väriä voisin kyl näyttää, joko kuvaamalla lenkkikasaa tai sit jotain valmista, kunhan tulee valmista. Tosin, pikkuperfektionistia (joka piirre ei kyllä näy missään muussa ku mun kaikissa pienissä pakkomielteissäni) häiritsee ettei ole oikean värisiä lukkoja, mut ehkäpä asiantila korjaantuu. Ja jos ei ni sit pitää vaan antaa raksuttaa ja odottaa et joku idea ilmestyy paikalle. Voi tulla piitkä odotusaika. Tietyst minul iski ny sit hinku kaikkiin erivärisiin lankoihi, siis kuparilankoihi. Kui hiano olis ku vois tehdä monivärisiä ketjuja vaikka mistä väreistä. Ruosteenpunaista, kullanruskeaa, oranssia, suklaanruskeeta, vihreetä... Tahtoo!!

Lepakko ja käärme

2009-08-28T23:00:00.002+03:00

"Olipa kerran lepakko ja käärme. Lepakot meni yöllä ja käärmekin tuli yöllä, niin, ne menivät yhdessä leikkimään. Sitten tuli kauheita käärmejä ja ne etsivät ruokaa. Ne löysi ruuan, joka oli ne kaksi: lepakko ja käärme. Ne meni pakoon noita, jotka söivät niitä, ja ne meni piiloon. Ne meni metsään kauas. Ja sitten ne lähti pois, kaukaa metsästä, pelottelemaan tiikereitä. Tiikerit hyökkäsi niitten kimppuun ja sitten ne menivät pakoon piiloon ja he näkivät kauhean yksisarvishevosen, jolla oli terävät hampaat. Ja se yksisarvishevonen söi heidät. Ne menivät loukkuun sinne mahaan, mutta onneksi niillä oli puukko, ne hyppäs pois ja se kuoli. Sitten tuli elefantti ja se hyökkäsi hevosen kimppuun. Ja lepakkoja tuli neljä ja hyppäsi sen tiikereitten kimppuun. Ne pääsivät molemmat sitten kotiin. Ne söivät iltapalan." - Tämän tarinan olivat sanelukoneeseen kertoneet feskarilaiset :) Must huippu tarina, ja ihanaa et ope on kirjottanu kuten lapset on puhunu eikä alkanu korjailee tms. Sai mut hymyilemään eikä se hymy ole vieläkään kadonnu vaik oon jo monesti lukenu. Luin ton jopa veljen puhelinvastaajaan.

Sitten, korukokeiluja. Ensinnä sain mieleeni et haluisin tehdä jotenkin patinoimalla hopeisen kaksvärisen ketjun ja oli tietty sit heti kokeiltava et tuleeko siitä mitään. Aika äkkii päädyin muinaisketjuun ja tälläne hän ny sit on mustahopeena.

Killuttimina savu- ja mystickvartsi nugetit. Saas vaan nähdä et kauanko tuo patina tossa pysyy ja miten kamala/kiva siitä tulee jos se alkaa haalistuu. Mä kyllä varovasti "rummutin" sen, ja ei se siitä miksikään menny. No, aika ei kuitenkaan ole yhtä hellä kuin tuhat taukoamatta hakkaavaa metallikuulaa.

Sitten lasitiili. Mä oon halunnu jo kauan tehdä niistä jotain, mut ensinnä en ole raaskiny niitä käyttää, ja sit kun oisin raaskinu ni en keksiny sopivaa kuvaa. Eilen sit pitkillä piuhoillani tajusin et ihan yhtälailla se voi olla tekstiä. Samantien tein sitä tän.

Vasemmalla riipuksen etupuoli, oikealla taustapuoli.

Sitten. Saippua. Se eilinen. Joo. Ei. Ei mitään tietoo onnistuiko se vai ei. Piti olla ihan helppoo ja yksinkertasta ja ei voi mennä pieleen. Ööö... Voi. Tai no kun en tiä menikö. Mut väriä siihe ei kumpikaa onnistunu saamaa, tie sit kuuluuko olla sellasta vai ei. Noh, saatiin molemmat tytöt kuitenki itellemme pikkusaippuat ja sit loppu kipattii paloteltavaks. Kyl sen sit kuukauden päästä näkee onko onnistunu eli ei. Eiköhän me vielä uudestaan yritetä, nyt saatii kuitenki hiuka kosketusta kyseiseen touhuun ja tiedetää hiuka mitä odottaa ja miten tehdä. Tää kuva täs on vähä niinkus loppukevennyksenä.

Taas kuparia

2009-08-27T20:45:00.002+03:00

Mulla on hyvinhyvin usein sellasta ettei mitään hyviä koruajatuksia tai ideoita näy mailla eikä halmeilla. Oikeastaan on kuvaavanpaa sanoa et mä en ole saanu montaakaan hyvää koruideaa. Yleensä mä vaan alan tekee jotain ku odottelen et tulis idea, jota sit ei koskaan tule. No, tälläsestä idean odottelusta syntyi tällä kertaa tälläinen. Kuparia, Swaroja ja - nii, ei muuta. Toi Polygon riipus on muute iha kipeen hiano, tajusin vasta ku lykkäsin sen tohon. Melkein irrotin ja pistin takas pimeään, mut pystyin ku pystyinki jättää sen toho killuu ja kattelee maailmaa. Ja nyt ensimmäistä kertaa saippuaa, jännää! Siis aletaan tekee. Jääny niin monena päivänä et nyt päätin et tehdään varmana tänää vaik sit menis myöhäseks. Ja niinhän tää meni. Mut ohjeet on luettu, tarpeet valmiina ja innostunut lapsi odottaa. Ja monta monta ideoitua pikkumuottia - olis kyl varmaan viisaanpaa tehdä yks iso ja leikata paloja, mut kas kun nää haluu monta erilaista heti. Enpä yllättyis jos ei saatais lopulta ensimmäistäkään... Ja kerran saippuasta puhues, veljelleni, tulin maininneeks et oli Pienes Tuoksukaupas ääreismukava saippuakauppias. No velipä nauroi et tulipa sekin sana sit vastaan normaalissa puheessa ja lauseessa. Nyt odotellaan et innostunut sonni hyppis vastaan sekin tässä joskus :) Tuli viel mieleeni et on tainnu jääd kertomat et mun autos on erityisen hiano takakulma. Erityisen hieno koska siinä on tollane tarra; Nii. Se tarra ei liiku. Tai no liikkuuhan se. Liikaa.

Munapatina

2009-08-22T21:05:00.004+03:00

Ne jotka ei tee koruja kummastelee tota otsikkoa hetken :) Ikäänkuin joku sellane ihmine eksyis tänne. Tein sit eilen korun joka kuuluu siihen "mikä täs ny mättää, ok mut ei kuitenkaa, jottai puuttuu, aargh" -sarjaan. Mukana savukvartsia, ruusukvartsia ja hopeeta. Ainekset siis ok, soppa vaan ei. Purkamaan en ala ku menis hopeeta taas hukkaan, pidentämään en ala ku menny jo ihan tarpeeks hopeeta tollaseen mikä ei ole hyvä. Keitin siis munan. Hän on juuri jääkaapis ottaas pintaan epätasasta patinaa. Ikin enne en ole patinoinu mitää, joten lopputuloksesta ei mitään tietoa, mut toivoakseni se on epätasane ja sellane vanhan ja kuluneen olone. Täs nyt siis oottelen mitä sieltä tulee ulos, ja hiukka jännittää et pilaanko koko korun lopullisesti. Todennäköisesti. Noh, sit voin yrittää viel patinoida sen ihan mustaks. Ja sit luovuttaa. Sit mä sain juurikin ensimmäiset hopeeketjuni, siis ohuet ostetut ketjut, ja sain vihdoin tehdä hopeisena nää korvikset. Mitään ihmeellistä näis ei ole, mut kuvasinpa nyt kuitenki ku kameran otin esiin. Sitten. Helmiystävä solmi helmiä ja mulle iski hinku kans, ollukki täs taukoo siit touhust. Ajattelinpa käyttää yhdet helmet pois kuleksimasta, mua siis häirittee ylilujaa jos mulla on jotain helmeä vaan yks nauha. Tuntuu ettei siit saa tehtyy mitää. Noh, yhdestä yksinäisestä nauhasta pääsin täs sit eroon. Tiukoille veti et sai tarpeeks pituutta, niit huononpiiki helmii piti valitettavasti käyttää - ja nyt se sit häirittee. Täs ny se perushelminauha hopeepalikoilla. (piti tietty seki kuvat et näyttäisin oikein ahkeralta) Sitten lopuksi mun koru. Oon tätä ollu tekees jo vaikka kuinka ja kauan, mut en ole saanu tehdyks ku on pihittäny noi Swarot. Nyt kuitenki aattelin et teen kuparista ensin ittelleni ja katon millane tulee ja myöhemmi sit hopeesta jos siltä näyttää. Tästä tykkään itte ihan hirmu lujaa, tää on tosissaan mun. Yritin kuvatakki kädes ettei tarttis riisuu, mut ei onnistunu. Enää en sit sitä riisukkaa, kiillotanki rantees jos siltä alkaa tuntuu. Siis, kuparia kuningasketjun pätkiks punottuna ja kuus kaverusta Swaron 14mm octagoneja. KupariBling, munmunmun!!! Jaahas. Joskus on hyvä et lapsi juoksee sisäl. Siis ulkoa sisälle. Pöpsy tuli hetki sit käymään sisäl ja kerroin et mul on sit koruväkerryspatinointisysteemi jääkaapis. Halus nähdä. Näytin ja yllätyin itekki, oli meinaan melkein liian mustunu. Ehtis siis oleen siel ehkä vartin. Nopeeta toimintaa. Lopputulos on kyl ehkä liian tumma kuin mitä mä hain ja halusin. Hmmm... Noh, seuraavalla kerralla mä osaan olla vieres vahtiis ja tiedän kuinka hirmu nopeesti kaikki tapahtuu (mulla oli siis ihan väärä kuvitelma et patinointi vie useita tunteja). Tän kohdalla mä nyt vielä jatkan miettimistä et mitä teen, annanko patinoitua sit uudestaa ja mustaks (ei kyl, ei ei ei) vai onko se lopulta sit kuitenki purkamisen paikka (ja mihis kasaan menee patinoitu hukkahopee?). Ei miellytä vieläkään. Tälläne hän siis nyt. (Vaihdoin kuvaa aiemmast parenmaks, mut ei se vieläkään kyl hyvä ole.) Jännästi näyttää kyl iha tälläi silmilläki katottuna enemmä kullalt ku hopeelt. Toi on sellane kullan-kuparin-ruskea-jotain. Jossai toises korus toi olis just täydelline väritys. Ei tässä. Pitääpä tehdä siis joku toine koru patinoitavaks just noin. Joskus. Ei sen ihmeenpiä. Poistun ihastelemaan kuparikoruani ja huokailemaan ja lukemaan ja uimaan kivilaatikoihi ja ...

Lamppuhelmet ja 1030

2009-08-19T23:30:00.003+03:00

Tajusinpa yhtäkkii etten ole ollenkaa muistanu esitellä mun lamppuhelmiäni. Tein nää siis Padasjoella Maikin kärsivällisellä ja erinomaisella ohjauksella. Kokeiluahan nää on, et mist on kyse, miltä tuntuu ja miten ne ny ylipäätään tehdään, ei siis todella mitään erikoista, paitsi erikoista mulle, ensimmäiset itsetehdyt lamppuhelmet.

Kuva on Papusen ottama, enhän mä itte ossaa ni pyysinpä luvan käyttää tätä. Ja sain, Papunen on niin ihana.

Ja jos en vielä maininnu ni mulle jäi aivan hirmu hinku saada tehdä noita lisää. Todellatodella kova hinku. Pakko päästä joskus tekeen. Ja lisää nimenomaan Maikin kanssa, oli se nimittäin niin mulle sopiva opettaja. Antoi tehdä, neuvoi kärsivällisesti ja oli tosi rohkaseva ja kannustava. Tykkäsin siis sekä tekemisestä että opettajasta - lujaa.

Eipä tälläkertaa muuta. Huomaattekos, osaa tää olla lyhytpuheinenkin.

Ainii paitsi et heiheihei! Kävijälaskuri kertoo kävijämääräksi 1030. Tuhatkolmekymmentä. Yksi-nolla-kolme-nolla. Ohhoh! Oon hyvinhyvin erittäin kovasti lujaa yllättynyt. Tuhat30. Ja mä kun ajattelin alkuus et hyvä jos vuodes tulee sata ja sadas saa sit ne näppylähanskat. Näppylähanskat on lähetetty jo aikoja sitten :)
Oonmää nii ihmeissäni vaa. Veri kummissani. Ja iloinen, tietty. Ja tekis mieli sanoo et ootte kipeitä ku näit luette, mutten sano.
Ja mikä ihan ihmeellistä on kommentit - ette tiekkää. Mä olen niin hukas välil etten tiä miten reagoisin. Menee nimittäi pää iha tyhiks. Tulee kyl suunnattoman hyvä mieli, joten ei sillä väliä vaik sit olis pää tyhi.
Kiitoksia siis vaa kamalan pali. Ja tervetuloo uudestas. Jepjep.

Meetvurstihiiri

2009-08-16T23:00:00.006+03:00

Mul oli jottai asiaaki ku ihan siks alotin kaivaa kameraa ja kuvasin korun et saan tekstin joukkoon ees yhden kuvan, ja muistanko nyt sit enää mitä piti kirjottaa. Enpä tietenkään. Kerronpa sit vaikka öööö.. Meetvurstihiirestä. Meetvurstihiiri on perheissä elävä pieni nisäkäs. Se osaa halutessaan kulkea hiljaa, siis täysin perusluonteensa vastaisesti. Tämä kyseinen hiiri saattaa satunnaisesti pitää khih-hih-hih tyyppistä ääntelyä, useinmiten juuri paetessaan saaliineensa lähinpään turvalliseen nurkkaan. Kodissasi asustavan meetvurstihiiren huomaat nopeasti vähenevistä meetvursti varannoista. Tämä saattaa joissakin perheissä aiheuttaa ihmetystä, joskus jopa aiheettomia syytöksiä. Kärsivällinen hiiribongari osaa kuitenki odottaa oikeaa hetkeä, hiljaista ääntä jääkaapilta ja kipittäviä pikku askelia, varoen ja nopeasti toimien saattaa jopa nähdä vilauksen hiirestä. Hiiri on usein muttei kuitenkaan poikkeuksetta alle 120cm pitkä, tavallisesti erittäin äänekäs - meetvursti metsästyksen hetkeä ja sitä seuraavia minuutteja lukuunottamatta - vikkelä ja viattoman näköinen iloinen veitikka. Meetvurstihiirtä ei pidä sekoittaa kotitonttuun vaikka joku perheen lapsista saattaisikin väittää nähneensä tälläisen mielikuvituksellisen asukin. Ei pidä unohtaa meetvurstirottia, ne ovat kerrotuista hiiristä isokokoisenpia sekä rauhallisenpia. Rotan erottaa hiirestä parhaiten ei vain kokonsa vaan myös puuttuvan khih-hih-hih ääntelynsä vuoksi. Kumpikaan nisäkäs ei ole missään nimessä perheelle vaarallinen eikä niitä pidä milloinkaan lähestyä väkivalloin tai agressiivisesti. Ja siinä se. Siis se minkä kuvasin et saa jonku kuvanki ettei tule pelkkää tekstiä. Ja en sit edelleenkää muista mitä piti sanoa. Tos ny kuitenki hoppeeta, kuningasketjua jos tarkkoja halutaan olla ja nähtävästi halutaan. Akaattia ja kvartsia - mystistä sellaista ja Balin palikoita. Tarkkana loppuun asti. Meillä tapahtus henkirikos tos naapuris. Sinne joutus menee sinitakkiset väkivalloin sisään ja nyt sen asunnon ovi ei pysy kii. Hienosti sitä osas aikuinenki pelästyy ihan järjen vastaisesti ku tos hetki sit pimees käytäväs ootin hissiä ja se ovi siin selän takana alkoi narisee ja kolahtelee. Ristiveto tms, mut jännä tunne pelästyä hetkeks ku sydän hyppäs. Ja tuleeko vieläkään mieleen sitä alkuperästä asiaa? Ei hitto tuu. Yks pää... Olkoon. Lopetan tähän, muistan kahden minuutin kuluttuu ja kirjotan sit ylös.

Hmmm...

2009-08-15T14:45:00.005+03:00

Pärinää...
Mulla on koruja myynnissä yhdessä ikäänkuin putiikissa. Noh, jossain kohtaa meni pari korua rikki, ihan mun omaa oppimattomuuttani (en ollu ajatellu kuinka painavaa hematiitti on, ei vaijeri/kiinnityshelmi kestä painoa). Nyt reissun aikana olin saanu sähköpostia et taas on useita koruja hajonnu ja kritiikkiä siitä miten niitä teen ja pitäisikö kiinnittää huomiota paremmin siihen et kestäisivät. Nolotti tietenkin. Menin kotiin palattua hakemaan korut, tais olla torstaina, ja kun tulin niiden kanssa kotiin ja aloin niitä kattoo ni sit kiukutti. Lujaa.

Ei ne mitään rikki ollu menny, ne oli rikottu. Miks oon niin varma? Noh, miettikääs paljonko tarvitaan voimaa et saadaan solmusuojan se silmukka suoraks. Oli nimittäin niin käyny. Sehän on ihan selvä et ne on tarvinnu oikein kunnolla väkisin repiä.

Menin takaisin ja demonstroin paikalla olevalle myyjälle (joka ei kyl ollu sama joka oli pistäny sähköpostia) miten lujaa korua pitää vetää jotta se solmusuojan lenkki suoristuu.
Se mikä tässä eniten harmittaa ja mietityttää on se et miten kolme korua on voinut saada tuollaisen kohtelun kuukauden aikana. Yks koru oli kyl oikeestikin rikki, hematiittia vaijerissa kuten olin arvannukki, vaik toki ne muutenki hajoaa kuten mitkä tahansa tavarat jos käsittelee ties miten. Kuten voi nyt olettaa et niitä käsitellään tiesmiten. Mut siis. Pieni paikka, kovin piilossa ei asiakas pysty olemaan. Ja ymmärtäisin et yks hajoais ku joku kokeilee ja sit ei saa vaik lukkoa auki ja repii korua kaulasta väkisin. Mut enemmän ku yks. Väkisi alkaa miettii et onko jotain tahallista kyseessä. En kyl millään tahtois uskoa. Mut...

Ja motiivi moiseen? No ei tule muuta mieleen ku se et mainitsin entisestä elämästäni jotain joku kerta ja sehän saattaa joissain ihmisissä aiheuttaa pelkoa, kaikki ei usko mitä näkee vaan enemmän niitä virheellisiä tietämättömyyden synnyttämiä sterotypioita mitä kuulee. Ehkä jotain vihaa, pelkoa, epävarmuutta, katkeruutta tai kateutta on noussu pintaan ja sit purkautunu noin. En voi tietää.
Enpä olis uskonu joutuvani miettimään tuollaisia. Aikuisia ihmisiä kuitenki sekä henkilökunta että asiakkaat. Se siitä kuitenki. Jos vielä koruja "rikkoontuu" ni on pakko ottaa se asia esiin kunnolla. Toistaiseksi nyt haluan kuitenki luottaa ihmisiin. Mun heikkouteni.

Sitten. Koru. Yllätysyllätys. On hieno, mut tää kun ei osaa käyttää tota kuvalaatikkoa, harmittaa vietävästi. Oon jättäny koruja kuvaamatta, mut sit ku joku omast mielest onnistuu ni kyl sitä sit yrittää kuvata kuitenki. Ja sit turhautuu kun sitä mitä haluaa saada kuvaan ni se juoksee hippulat vinkuen johonki ihan muualle.

Täs ny kuitenki hopeaa ja miitistä mukaan tarttuneita Swaron rondelleja ja vuorikristallia. Hyvin kevyt ja ... No, se on. Tomne. Ja vielä rummuttamatta.

Ja rondelleihin jäi kans himo, lisäälisäämulletahtoo. Aiemmin aattelin (??) ettei mulla ole rondelleille käyttöä, selviin kyl biconeilla ja pyöreillä, mut kah, onpas vaan, ihan välttämättä, ei riitä pyöreet ei.

Ja hittohemmetti. Ei käynykkää valokuvan lisäämine toho niinkus enne. Ei jymmärrä. Ei kuvat päivittyny millää verkkoalbumiin, monesti yritin. Sit se yht'äkkii teki toisen albumin verkkoon, joka oli siis kopio ensimmäisestä plus nää pari uutta kuvaa. En sit uskaltanu ottaa tätä uutta käyttöön ja poistaa vanhaa ku aattelin et sit muuttuu kaik linkitki. Niis olis aika homma kun alkais jokaisen kuvan linkin muuttamaan jokaisessa paikassa. En siis tehny muuta ku poistin uuden albumin. Sit yritin lisätä vaan uudet kuvat niiden oletusalbumiin ja jee, täähän teki "oletus albumin". Sinne ne kuvat sit meni. Hah-haa. Sieltä sit vanhaan "toinen askel" albumiin ja jei, kuvat tänne.
Jos kaikki kuvat katoo täältä joskus ni se ei ole sit mun syy ku tiatotekniikan. Sil o oma tahto. Eikä se tykkää musta ku mullaki on.

Reissu ohi

2009-08-12T22:00:00.003+03:00

Ja kyllä oli hienoa! Verraittain lyhyt lenkki, 840km, mut ei lapsen kanssa kuulu lähteä autossa istumaan, se ei ole hienoa. Kolme leirintäaluetta ja kuus yötä, mahtavan ihania päiviä, hellettä ja aurinkoa. Sopivasti hyttysiä, ei se muuten oikeeta telttailua oliskaan. Hassua kuitenkin se et mikä jäi päällimmäiseksi mieleen? Huoltoasema. Kyllä, huoltoasema. Miksi? No, pysähdyttiin siel eile ku lähdettii ajaa kotiinpäi ja se oli varmasti siistein huoltis mis oon ikinäs käyny. Miettikääs, vessassa oli aitoja ruusuja maljakossa, pienet kauniit kristallikruunut katossa, puuta, iso peili jossa teksti, tälläinen; Eikä sisäänkäynti ollut sekään ihan huotistyyppinen; Koko paikka oli siis tuota tasoa. Ravintolatasoa mun mielestäni, eikä todellakaan ole kaikki ravintolat noin siistejä. Pöpsyn mä lähetin vakoilee miesten vessaan et onko niiden peilissä jotain tekstiä, mut ei kuulemmas ollu. Eipä miehet sellaisia tajuiskaan, ellei olis sit jotain tyyliin "tämä on peili, näet itsesi tämän tekstin alla". Kolmesta leirintäalueesta mis oltiin ni kaunein telttapaikka meillä oli viimeisimmässä. Nää kuvat on otettu suurinpiirtein siitä mihin teltta pistettiin (joka muuten onnistui ihan hyvin meiltä tytöiltä ihan itse, oli siis iso 8 hengen teltta). Toi oli sellane T malline salmi (sana hukas, ei salmi vaan ... vai onka se salmi... ööö...) ja me oltiin vasemmas T-haaras. Teltan etuovesta oli järveen kolmisen metriä. Siellä oli oikea hiekkarantaki, mut "meidän oma" teltan edes oleva ranta näytti tältä; Tuon paikan kauneutta pilas, harmillista kyllä, muutama asia. Ensinnä ni leirintäalue itsessään oli hiukan epäsiisti, tarkoitan et roskikset umpitäynnä ja niiden vieres jätesäkkejä täynnä roskaa, pistorasiat ei toiminu ja muuta pientä - ja mikä kaikista kurjinta noin visuaalisesti et kun järven ylitse kattoi ni siellä näkyi hyvin hyvin ruma avohakkuualue. Oikeastaan kaksikin, mut toinen oli niin kaukana ettei sitä sillai nähny ellei kattonu vartavasten. Mut tää minkä näki oli kyl törkee. Viis puuta siellä nökötti, oletan et jonkun "avohakkuut on kiellettyjä" säädöksen takia. Toisaalta, käytänhän mäkin paljon tuotteita joihin tarvitaan puuta, mut... Oli se silti ruma ja asian vois hoitaa fiksumminki eikä viedä eläimiltä kotia ja ... Nii. Siinä teltan vieressä kulki illalla myös siili, ja jessus että osaakin olla äänekäs eläin, ei meinaan hiivi hiljaa :) Kertaalleen me oltiin myös eksyksissä. Tampereelta kun lähdettiin ja pudotettiin mun veljeni junaan ja siit ei sit menny ku 10 minuuttii kun jo Lopulta löydettiin absi ja paperinen kartta ja itsemme kartalta - vain huomataksemme ettei oltukkaan siinä kohtaa karttaa kun mä luulin. Kyllä me sit kuitenkin löydettiin Padasjoelle ja saatiin sinnekin teltta pystyyn, ja apua sen pystytykseen. Siellä oliki sit seuraavana päivänä HelmettiMiitti ja ihan ihmeellistä. Ihmeellistä siis siks et kun puhui koruista tai helmistä ni ei tarvinnu yrittää puhuu kauheen nopeesti kun vastapuoli ei näyttäny ollenkaan kyllästyneeltä. Ja moni nimimerkki sai kasvot, tosin en mä ketään silti muista et kuka oli ketä. Melkein ketään. No, muutaman. Simavin parhaiten koska sitä mä odotin kaikista eniten - ja nyt harmittaa hirveesti ettei ehtiny jäämään suustaan kii kunnolla. No, nainen oli just niin mukava kun olin kuvitellukki (ja nättiki, on se niiiin väärin, kyl toiset saa sit kaiken) joten eiköhän toiste sit ehdi juaruumaa, luulen, toivon. Kaikki tuntui kyl kamalan hyviltä tyypeiltä, jokainen. Ja ehkä Piiskukin pääsee seuraavalla kerralla. Ja mä itte kans. Illanvietto multa jäi väliin, ihan tahallisesti kyllä, kuitenki ku oli äiti/tytär retki ni en halunnu tehdä siitä omaa helmijuttuani. Tosin mä olisin jättäny Maikin lamppuhelmeilyn kokeilutki väliin jos Pöpsy ei olis mua sinne tyrkyttäny ja aikaa siihen itte varannu Maikilta "mun äitin tarvii kans". Oli muuten tosi koukuttavaa puuhaa, tykkäsin hirmusti. Tytär soi siis äidille helmeilyä ihan riittävästi ja fiksusti ja kauniisti. Toki kun juoksi HelmiOrvokin autossa jatkuvasti :) - tosin jo siinä määrin et siitä tuli sanomista myöhemmin, piti vähän ohjeistaa miten käyttäydytään. Hiukan kyl pääsi käsist noin aarteiden oston kannalta. Jouduin lähties lainaa Pöpsyltä käteistä et saatiin leiriytymis maksu maksettuu ku omat käteiset oli menny jotenkin kummasti hukkaan :) . Mitäs vielä. Särkänniemes oli luonnollisestikki hurjan hauskaa. Koko reissu oli uskomattoman onnistunut. Veli oli alun mukana ja mietittiin et tää tehdään myös enskesänä, ehdottomasti. Ei voi olla mitään parenpaa. Paitsi nii, jos olisin käyny heittää sen talviturkin vihdoinki, vaan enpä menny veteen vieläkään. Musta on tainnu tulla arkajalka. Kerrottavaa olis vaikka kuinka, monta pientä tarinaa, mut en vaan jaksa selittää. Ja hyvä niin, kukas sitä hehkutusta enempää jaksaiskaan. Täällä siis taas, aim päk.

Avaruuden pienet pisteet

2009-08-03T10:55:00.002+03:00

...ikäänkuin mä joskus keksisin jotain osuvaa sanottavaa. No, sellane avaruusjuttu tosta seuraavasta korusta ny kuitenki tuli mieleen. Galaksi, paitsi et galaksin keskellä on musta aukko, sit toi olis aurinkokunta, vaik ei kyl oo, ni toi on sit vaan joku avaruusjuttu. Mun maailma. Joo. Se se on. Mun maailma. Eeeenkä ole innostunu kollaaseista. Tossa ny kuitenki hopeaa (joo, lähteny käsistä, tiedän, enkä enää taistele ees vastaan), vuorikristallinugetteja, Swaron tähti ja biconeita. Bling. Tosi bling. Sit tää, jonka oon tehny aiemmin mut kuvaamine on tökkiny niin etten ol kehdannu pistää mittää kuvaa näkyviin (muistaakseni ainakaan). Eilen sit tota Mun maailmaa kuvates ajattelin vielä kerran yrittää ja se yllätti antamalla kuvan jonka viittin lätätä tänne. Ametistia, hopeaa, toivoa Ja iiiih hiiiih hiiii.... Kaksi yötä ja nää lähtee - ja mikä kaikkein parasta, veli-eno lähtee heti mukaan! Alkuviikko kolmestaan, loppuviikko kahden Pöpsyn kans. Mulle olis ihan sama vaikka koko maailma kaatuis ympäriltä, me ollaan yhdessä ja pystytään mihin vaan. Meillä on toisemme, ei olla yksin. Maailman paras hetki elämäs odottaa ihan nurkan takana :) Elämä on ihanaa!

Elokuun sää

2009-08-01T23:50:00.001+03:00

Löi yllätyskortin pöytää. Ajeltiin kyläilee ja mä kattelin et ei voi olla oikeesti lunta toi valkone tienlaidas. En pysähtyny , selitin ittelleni et jottai sammutusvaahtoo se on. Sitäpaitti puhuin puhelimes ni ei aivot pystyny irrottautumaan neljänteen asiaan (takapenkki, auto, puhelin). Yli kahden tunnin päästä ajettiin takaspäin ja edelleen oli valkost, vaikkakin vähemmän. Ääneen siin aattelin et ei se kyl mitään sammutusvaahtoo voi olla ku viel siin on ja noin pitkäl matkaa. Pysättii ku tuli kämpän kaffetuvan piha sopivasti kohdil ja mentiin tutkii tätä jännää valkoist ainetta. Rakeita. Isoja rakeita. Paljon isoja rakeita. Ja mitenkä paljon niitä oli sit ollu alkujaan? Aika paljon nimittäi siin oli väkisinki ehtiny jo sulamaanki kun siin kohtaa sit jo porotti ja tavaran alastulostaki oli jo vähintään kaks ja puol tuntii aikaa. Olisinpa vaan heti pysänny kattelee. Tai voi kun olis osunu siihe itte sateesee, kui häävii! Ääreis hienosti nousi usvaa ympärillä, tietty ku lämpötilaero oli huima. Kaunista. Ja kiva tutkia, leikkiä ja heitellä rakeita ku kuitenki on kesä. Jännittävää elokuuta ny sit vaa. Sitten. Ny ku oon solminu helmiä ni vaijeris olevat helmet ei tunnu enää ollenkaan kivoilta. Tai no kyl ollenkaan, mut solmitut tuntuu niin paljon ylellisemmiltä ja oikeemmilta (onks tommost sanaa olemassakaa). Vaijerikorut mitkä on valmiina alkaa hiuka jo nyppii ja tympii. Yhdistinpä sit kaks sellasta tylsää ja sain aikaseks korun joka on mieluinen - ainaki ny hetken. Kaik taiteen säännöt on heitetty mäkeen, joten toi ny o vaa tomne. Ja jää ittel just siks, ei kehtaa antaa poiskaa. Mut, haa, sitäpä voi vääntää ja kääntää ja saada näyttää erilaiselt. Kannatti siis yhdistää, vaik se oliki ihan laiskan homma ku ensi oli tarkotus purkaa ja solmia yhteen mut ei laiska jaksanu... Olkoot sit noin ja ... Nii. Noin ne ny o.

Piina

2009-07-31T00:51:00.001+03:00

Oon halunnu Piinaketjua jonkin aikaa, ja kokeillutki, väärillä lenkeillä. Mut mitäs nyt mistää AR jutuista välittämään, mä teen ny näil... Vaan eipä onnistunu, ihmettelin et on pirun helppoo ja näyttää ihan hirveeltä. No, lopulta tapahtui sitten niin et myönsin et kai siin AR höpinäs on totuus takan ja tilasin oikean kokoisia lenkkejä. Siitä se sitten lähti. Eilen valmistui. Millisestä langasta, eli ihan kivan paksune ketju. Ja ton tekeminen oli hurjan kivaa. Sai taas pistää aivot pois päältä ja tehdä vaan, sama viehätys siis kun helminauhan solmimisessa. Tätä lisää. Ja paljon. Ja hienointa täs on se et saan tehdä seuraavan kuparista - kupari on niiiiiin mun. Mun puolestani kaikki maailman koruilijat vois lähettää mulle kuparia lenkkeinä, riipuksina, lukkoina, kaikkea. Sit muuta. Mä olen huippu innoissani !!! Meillä piti olla leiri ensviikolla, mut koska leirille ei olis mahtunu jäämään yöksi vaan siellä olis pitäny käydä kotoa käsin, ni se ei tuntunu enää oikealta leiriltä ja meno sinne ei ollu enää niin odotettu juttu. Ajattelin sit et jotain muuta pitää tilalle saada, ja vau, sain idean, ja vau, se oli hyvä. Oh-hoh. Ja mikä hienointa ja parasta, näyttää siltä et se toteutuu eikä kaadu johonki pikkujuttuun. Me lähdetään viikon äiti-tytär retkelle ! Saadaan iso hieno teltta ja kaik lainaks. Sellane kaks huonetta ja keittiö teltta (siis ihan oikeesti, sellane se on). Mä sain klinikalta siirrettyä lääkepäivää ja päästään lähtemään ens keskiviikkona. Mihin? Oivoi, en tiä. Eksyksiin :) Mitä väliä, me ollaan tytöt yhdessä reissussa ja maailma on auki. Tai ainakin eteläsuomi :) Jos vaan mun Rakas veljeni pääsee viikonlopuks mukaan ni sit kyl pompsahdetaan Tampereelle ja Särkänniemeen. Siitä paremmaks ei ihmisen elämä vois enää tulla. Me kolme yhdessä teltalla reissus ja Särkänniemes. Se olis yks mun elämäni parhaista päivistä - ja vielä edessä!!! Joskus tää kolahtaa, elämä voi sittenkin olla ihanaa. Täs pitäis nyt hiukan suunnitella et mihin sitä menis. Tai no. Tampere ja Lappeenranta on jo ohjelmistos, ja ennen ku tiedän pääseekö Jere mukaan ni en voi kauheest suunnitel ku se sit noukitaan mukaan perjantaina Turun suunnalta. Eli ensin ihan vaan johonki Turkuun päin keskiviikosta perjantaiseen, sit Tampereelle ja sieltä sit Lappeenrantaan. Sieltä takas kotiin niin et pysätään vielä johonkin yöks. Mitä sitä tuntikausia autos istumaan ku voi pysähtyä kattelee maailmaa. Täst vois tehdä jokakesäisen jutun. Olettaen et saadaan teltta ym lainaks. Mut mitä muista kesistä, nyt on nyt ja kohta on maailman paras viikko.

Seeprajaspista

2009-07-29T22:28:00.002+03:00

Oonpa taas saanu jotain aikaseks mitä viitti kuvata. Seuraavassa seeprajaspista ja hoppeeta. Noi kivet tuntuu ihan mielettömän sileiltä, ihastuin niihi vaikkei lila olekkaan mun lempivärini. Noita kiviä hiplaa ja hiplaa. Sit ihan muuta ku koruja. Menin eksymään Pieneen tuoksukauppaan ja innostumaan et täytyy saada tehdä saippuaa. Tilasin heti tuoksuja ja värejä ja lähdin kaupunkiin hakemaan muita tarpeita. Ja miten sit kävi? No, väittipä apteekin täti et lipeää ei saa myydä, eu kieltää. Tulin kotiin, tarkistin asian, soitin apteekkiin ja ja sit keksi väittää ettei heidän ole sitä edes mahdollista mistään tilata. Että osaski kiukuttaa. Tuoksukaupan Saara oli kyl sit niin ystävällinen ja ihana et paikkas aika pitkälle mun harmitusta omalla käytöksellään joka oli ihan toista kuin apteekissa. Ajattelin perua tilauksen mut muutin mieltäni, kyl ne tarpeet kaapissa odottaa et saan jostain lipeää. Saara ja helmetin tytöt jo neuvoiki mistä sitä lipeää saa tilattua. Tilaan joskus sit. Pointti täs oli vaan se et mä teen joskus vielä saippuaa. Ja te siellä joudutte niitäki tuotoksia kattoo. Ja että asiakaspalvelulla ja asiakaspalvelulla on eroa. Ja tota pientä tuoksukauppaa kannattaa käydä klikkaas :)

Tunnustus

2009-07-23T20:03:00.003+03:00

Tälläisen sain Piiskulta ja oon ihan ihmeissäni et miten ihmeessä mä sen sain kun tiedän et Piisku tietää blogimaailmasta montamonta hyvää tyyppiä. Sanattomaks vetää. Ihan tosi. Huh. Enkä varmana pistä ettenpäin ku pidän varpaillaki kii ja pyöränlukolla kone kii pöytää ja iso kyltti "ei saa koskea - mun!" ja sormenjäljet otan välittömästi jos liimattu hius ei ole paikoillaan ja kukaan ei poistu paikalta ennen ku virkavalta on tutkinu... Tosin, ajatuksissa tää meni jo bumerangina Piiskulle, joka itse osaa olla todella lämmin ja ajatteleva yksilö :) :)

Nyyhkybiisi

2009-07-22T21:30:00.011+03:00

Mä ite aina ignooraan kaik youtube linkit ja jutut, mut tää... Tää biisi iski tajuntaan tos jo jokin aika sit ku ajoin yksinäni veljen luo ja ajattelin siinä elämää ja tärkeitä asioita elämäs - eli veljeä. Radio auki, tuskin ees kuuntelin sitä tasapaksuu ja mitäänsanomatonta peruspoppipaukutusta mitä se suolsi. Sit havahduin tähän, pysähdyin kuuntelee. Melkein lopetin hengittämisenki. Tuli itku. Sit heti kun pääsin perille ni etein tän biisin koneelta, tosin en tienny biisin nimee enkä esittäjää, oli aika hakuammuntaa, mut löytyi. Mä en ole kauheen isänmaalline, mut tää biisi nostaa esiin et oon piru vie suomalainen! Ja hemmetin ylpee suomalisista miehistä, siis nykysistä veteraaneista. Ne hei pisti vastaan Neuvostoliitolle!!! Talvipakkasella, pimeässä, ilman kunnon varusteita. Talvisodassa kaatuneita Suomalaisia 21 396. Neuvostoliitolla kaatuneita 200 000. Ja sitten meidän isovanhemmat rakensi tän kaiken mitä tää maa on. Metsästä ja pellosta. Tää biisi nostaa myös sen suomalaisen melankolian pintaan. Ja pinnan yli. Itsesääli. Elämän kiroaminen. Masennus. Itku. Itsemurha. Viina. Sauna ja suomifilmi. Navetta. Lähibaari. Eka känni. Kesäyö. Eka rakkaus. Se rakkaus joka ei ikinä koskaan milloinkaa kuole vaikkei kohde enää jatkakkaan elämää. Ikävä. Talvi. No, halusin vaan jakaa tän.

Kollaasi

2009-07-17T23:01:00.001+03:00

Hah, opettelin tekee kollaasin valokuvista. Ja sellaisessa muodossa nyt täs viimeisimmät, paremmi myöhemmi mut ensin ihastellaan ku oon oppinu tän :) Sit ihastellaan Pöpsyä. Neiti edelleen lukee ja lukee. Eilen ostettii taas uusia kirjoja, taas askeleen enemmän tekstiä, vähemmän kuvia. Ja edelleen kirjat kelpaa. Haluaa koko sarjan niistä mitä löysin kaks alesta, ja onko ne sit enää kympin kun ne tilaa? No ei ole. Mut, kaippa ne täytyy ostaa, sit neuvotella uus diili tosta lukemisesta :) Tosin, toi sarja näyttää olevan sen verran kiva et mä luen sen itekki kyl. Huumori uppoo aina. Hyvä huumori siis. Tältä siis näyttää kirja jota kohta eskariin menevä tyttö lukee; Oon melkoisen ylpee tyttärestäni :) Tietty. Mut kuitenki. Ja sit koruja tarkemmin. Eilen oltiin puistossa ja mulla oli mukana vaikka mitä tekemistä, mut kupari voitti muut tekemiset ja sain tehtyä tän rannekorun renkaista. Tykkään muute sit ylilujaa. Ja koska mun intoni swaroihin ei ole ollenkaan hiipunu täs matkan varrel ni niistä ja kuparista oon tein parit korvikset. Noi vasemmanpuoleiset on kivat. Noita octagoneja mulla on onneks lisääki ettei tarvi heti tilata lisää ku kert haluun ittel kans tollaset. Tosin, alkuperäne suunnitelma oli tehdä niistä rannekoru, mut kun iski pihiys :) No, kyllähän sen ehtii, eivät noi tarpeet kuulemma lopu maailmasta. En silti kyl ihan uskalla luottaa tohon, jos ne kuitenki loppuu, täytyy hiukan olla varovaine ja säästellä... Sit solmimista - siihen oon kans ihan jumissa. En tie mikä siin on, mut tykkään ihan hirveesti, tosi mieluista puuhaa. Varmaanki kyl siks ku ei tarvi käyttää päätä ollenkaa, sen kun tekee vaan. Sopii mun päälleni oikein ja hyvin. Mutta kun kerran ne swarot niin mua viehättää ni täytyy kai mun niitä tunkea näihin solmittuihinki mukaan. Ekas biconeita ja tokas pyöreitä - ikäänkuin sitä ei näkis. Ja värikin tosi yllättävä. Sit kirjanmerkkejä. Näissä ei mitään ihmeellistä, kunhan lykkään ku sain aikaseks kuvat kerra neki. Ekas kultakiviristi ja sitriiniä miniovaaleis, toises taas swaroja. Tän viimisen mä oon tehny näist ekana, jo jokin aika sit mut kun toi kamera, kuvaamine ei nappaa yhtää... Kuvasin sen siis nyt vasta. Ton tarkotus on et salpalukko tulee eteen ja siihen sit pistetään killuu riipus, joita nyt on kolme, mut aattelin viel yhden tehdä. Tai sit kokonaan toisen korun ja sit ikäänkuin yhteiset vaihtoriipukset. Kattoo mitä tulee. Mv-helmiä, (yllätysyllätys) swaroja, hopeeosat. Lopuks vielä kerron et Pöpsy kun kyselee kaikesta et "onks oikeesti olemas..." ni tänään hän sit kysyi et onko oikeesti niin vanhoja olemas ku 31 vuotiaita. Huuh... :) Ja kerronpa vielä senkin et neiti kysyi päivällä saako kirjottaa koneella jollekki ja annoin luvan. Myöhemmin menin kattoo et mitä oli kirjottanu ni oli mesettäny mun serkulleni et rakastaa sitä eikä ikinä rakasta ketään muuta. Kuusivuotiaan rakkauden tunnustus on aika hellyyttävä, olkoonkin kolmekymppistä kohtaan :) Tosin, kun ei ollu vastausta kuulunu ni oli pakko itte kirjottaa siihe perään et se en sit ole ollu mä kun oon kirjottanu vaan Pöpsähdys. Nyt tuli mieleen et kun sain kert heti vastauksen ni olikohan siellä ensin luultu et se olin mä, ihan hädissään ja paniikissa mietitty et mitä nyt oikeen pitäis sanoa. Kihhihhih..:)... Serkku on siis perheellinen. Sellaista tänne. Elämää.

Tuhlausta

2009-07-08T23:30:00.000+03:00

Taisin mainita aiemmin et aattelin käyttää kerralla kaik 2,4mm hopeelenkit kun niitä oli vaan vähän jäljellä ja ne häiritti mua. Siis niin et käytä pois tai tilaa lisää. Käytin siis pois ku uusia isompia on jo matkalla uuteen rakastavaan kotiin. Tulos ei todellakaan ole yhtään mitään ihmeellistä ja ainut syy miks sen tähän lyön esiin on toi tekstihelmi, ne kun on mun makuisia, niihin en kyllästy ihan heti. Ja sainpahan taas syyn avata sanaisen arkkuni - joka tosin on nyt tyhjä. Ohhoh. Vau. Hui!

Kommenttia takaisin

2009-07-08T00:34:00.005+03:00

Emmä oikee tiä pitäiskö kommentoida kommenttien perään, mut kukas niitä sieltä jaksaa kattoo ja ettii ku yleensä sinne en mitää sano. Tähän siis vaan. Hei. Ensinnäkin huippuhienoa et lukevia ihmisiä on olemassa. Must on ihan järkyttävää et jotkut aikuiset saattaa kertoa et "en mä ole ikinä lukenu yhtään kirjaa mut oon mä kattonu elokuvia". Toine kommentti mikä ärsyttää on ku joku kattoo mun kirjahyllyä (mulla on siis tosiaa kirjahylly) ja kysyy "onks sul mitää mist on elokuva?" ja sit jatkaa "mä oon nähny ton". Mä oon varmaan ite ny tyhmä ja stereotypioin, mut must ihmiset jotka ei lue on tyhmiä. Tyhmällä tarkotan sellaista tyhmyyttä et ei osaa ajatella. Ulos laatikosta, tiette kai. Suppee maailmankatsomus, mielikuvituksen puute, ajattelun vähyys. Mä oon ainaki lukenu mielettömästi kaikkea mitä en ikinä olis tullu ajatelleeks ilman kyseistä tekstiä, ja jos ne kaikki asiat olis jääny lukematta ni kyllä mun asenteeni ja ajatteluni olis paljon köyhenpää. Joo, Piisku, tajuan kyllä ton keskittymisjutun. Mulla tietty ollu eri tilanne, mut sillo ku lopetin vetämisen ni meni kauan enne ku pystyin kunnol lukee. Ei yksinkertasesti pystyny muistaa mitä luki edellisel sivul, päähenkilöiden nimiä, tai asiaa. Varsinkin just asia teksti oli ääreis vaikeeta, itseasias on edelleen kohtalaisen hankalaa, ja se onki jääny vähemmäl, nyt mennää kirjois pääasias mielikuvitusmaailmas. Mut oli se aika tyhjää aikaa ku ei lukenu, tai kyenny lukee. Tosin, mä kyl luin silti, mut ihan ilman aivoja, ihan tyhjän kanssa se oli, sanoja vaan. Onneks se palautus, ainaki tarpeeks et voin uppoutua taas toisiin maailmoihin. Eloluviin mä en jaksa keskittyy vieläkään, mut eipä ne mua kiinnostakkaa, joten se ei ole menetys eikä mikää. Ja Heluna, ihana kommentti. Mulla kun on kans kirjoja useampi hyllymetri ni ajattelin heti et voi kumpa Pöpsykin sit aikuisena ajattelis ja muistelis et meillä oli kotona kirjoja ja luettiin yhdes. Sais oikean tunteen kirjoista, lämpimän muiston. Ja koko elämän läpi jatkuvan tavan lukea. Ja se ketjumalli. Siis niis pareis korviksis. Mäkin tykkään ja oon kans himoinnu siitä ranne- tai nilkkaketjua. Se on ihan toisenlainen kun ei roiku, sellane sotkusen olone, mut siististi, ja tosiaan kilisis. Ihan mun näköne ja olone. Paitsi etten mä kilise. Mut mä puhun kokoaja, joten oikeastaan, on se malli just mulle :) Kyl mä sellaisen vielä joskus teenkin, kunhan ensin säästän hetken et saan tarpeeks lenkkejä. Tosin, mä en osaa pätkääkään laskea paljonko lenkkejä mihinkin menee. Mut täs kohtaa mulle riittää se määre et paljon. Seki mitä mul ny on lenkkei ni en osaa ollenkaa arvioida et saako niistä mitään. Yhdet pikkulenkit sain just käytettyy alta pois häiritteest, ei mitään ihmeellist tulos ku tarkotus oli tosiaan vaan käyttää ne pois et pääsee käsiks taas johki muuhu eikä ne muutama hassune lenkki sit häiritte mua. Sellasta piti sanoa ääneen. Ylipäätään kaikille taas kiitos kaikista kauniista sanoista. Mä oon ihan joka kerta ihan ihmeissäni kun joku on käyny tääl ja sit vielä enemmän ihmeissäni ja onnessani kun joku on viel ehtiny sanoo jotain, se kun on varmaan välil hankala keksiä sanottavaa. Eikä aina tarviikkaa olla sanottavaa. Mut silti se on vaan niiiin hienoa kun jotain sanoja löytyy ja mun naama vääntyy hymyyn ja rypyt tulee esiin tattada-daa! ja naamalihakset jumppaa ja koko loppukroppa pelkää et muut lihakset joutuu samaan touhuun ja ... Nii. :)

Oohoo

2009-07-07T00:31:00.005+03:00

Ohhoh. Mä oon niin monta kertaa märissy siitä etten osaa kuvata et nyt on ihan juhlan paikka kun tuli pari onnistunutta kuvaa. Tietenkin mä nyt pihtaan ne tonne loppuun, mitäs muutakaan. Ensin. Kirjanmerkki. Kuparia, swarobiconeita ja helmiä. Ja kuparikorvikset kera samaisen kirjanmerkin. Tää ny on tätä "mä tykkään niin kuparista" yhdistettynä "mä rakastan kirjoja". Josta, kirjoista siis, voisin puhua vaikka kuinka. Kirjat on mulle elämä. Lapsena mulla oli aina paha olla, olin yksin eikä kukaan välittäny, sattui ja tuntui pahalta ja elämä oli päin tiettemitä kunnes pääsin pois kotoo. Onnekseni mä löysin kirjat ja pystyin uppoamaan niihin, lapsena jo luin useita kirjoja viikossa. Ja se tahti on enemmän ja vähemmän jatkunu tähän asti. Edelleen ne on välillä pakokeino, mut enemmän kuitenkin lukemisen nautintoa. Mä voisin helposti elää kirjojen keskellä ilman telkkaria, musiikkia, tietokonetta, puhelinta. Vain kirjoja ja kahvia. Paljon kirjoja ja paljon kahvia. Huuuokaus. Miks ihmees mun tollasta piti selvittää? Pid ihan oman tietonas kuten joku joskus tokaisi. Pointti oli kuitenki se et kirjat on mun juttu joten kirjanmerkki on mun juttu sekin. Niitä teen vielä monta lisää. Ja siitä piti jatkaa et mäkin sain tänään sit kirjan ku kert Pöpsyki. Ostan itseasias usein, eli aina kun joku hyvä kirja on ales, normihinnal niit ei pahemmi tule osteltua. Mut tänääpä näin ihan vahingos sellasen kirjan mikä oli uutuus ja edulline ja mielenkiintone, ja kotona huomasin et jopa hyvä korujen kuvausalusta. Huomen mä tietty huomaan ettei olekkaan, mut väliäkös sillä sit. Ainaki mun hyllyssä on uus asukki taas. Se on aina huippuhienoa. Kuparia sit taas. Ja kultakiveä. Tää on jotakuinkin 125cm pitkä koru, eli menee kahdesti tai kolmesti kaulanympäri, ja mä tykkään lujaa. Eihän tota kultakiven kimalletta tossa näe (mut vau että on hyvät kuvat :) ), mut moni tietää millane se on. Ja miten "ei tossa näy" ja "hyvä kuva" kuuluu yhteen??? Hupsistas. Ei ne sit olleetkaan niin hyviä, mut pistänpä silti molemmat otokset tähän ihan kiusallanikin. Nih. Ja huomatkaa, oon raaskinu käyttää kuparilenkkejäni sekä tässä että edellä. Vau. Sellasta tänään. Nyt jatkan harjoittelua silkkilangalla. Ja kuparilla. Ja lukemista. Kahvia kans. Tai sit meen suosiolla nukkumaa. Ääreis hyvää mieltä ja upeita hetkiä.

Solmeiltua

2009-07-05T10:50:00.006+03:00

Kato, toi on hyväs alennukses, sitä täytyy tilata. Noin mä olen joskus ajatellu helmisilkistä, siis varmaankin jopa tietämättä mitä se oikeen ees on. Mut kato ku hyvä alennus ja halvalla saa... No, se on sitten pyöriny ainakin puolivuotta laatikos ja nyt kaivoin sen esiin yhtenä päivänä. Eikä mitään tietoa solmuista tai pätkääkään frenchwireä, mut sain päähäni kokeilla. Tulos on sen mukaista kera vaijerinsuojusten - mitkä tosin mun omasta mielestä on ihan ok tossa kohtaa. Nyt frenchwire on varmaan jo matkalla HelmiQsta kotiin ja Gemssukin lähettää lisää silkkiä, jos sit paremmin sääntöjen mukaan, ainakin hopeiset yritelmät. Muut menee kyl jatkossakin vaijerinsuojuksilla. Mä jopa tykkäsin tästä solmimisesta, hyvää terapiaa ku mieli taistelee omia juttujaan. Tätä mä vielä opettelen lisää - ainakin kunnes taas innostun jostain muusta. Ja mistään kun ei voi olla samaa mieltä ku muut tai ainakin pitää olla vaikee ni sanonpa että toi vasta oliki sellane vanilja kaakao :) Vaik olin mä kyl samaa mieltä siitä valkoruskeesta. Sit kun mä oon nyt niin pihi siitä kuparista ja niistä kupari lenkeistä ni on ollu vähä helponpi mennä hopee laatikolle. Se sisäinen ääni mikä huutaa "Älä hittovie ota, säästä, voit joskus tarvita enemmä tai tilaa ainaki lisää sit heti" on ollu hiljaa hopeen kohdalla, tai no, hiljaa ton lauseen alun, ei lopun kohdalla. Ei todellakaan lopun. Se sama ääni saa luvan käydä ruokakaupassa en viikolla. Nii. Siis lupa ronkkia hopeeta ja käyttää niitä kokoja pois mitkä ei ole niin muka tarpeellisia enää on saanu tuollaisia maailmaan. Noiden hopeekorvisten idean sain helmilehdestä, oli pakko ostaa. Piiskun syy :) Sain taannoin Piiskulta ihka ensimmäisen helmilehteni ja ... oooo... Nyt oli pakko ostaa itekki yks ku sattus osumaa silmiin (eeeeenkä vartavasten etsiny lehtihyllyä läpitte) kirjakaupas ku haettii Pöpsyl palkintokirjaa. Pöpsy lukiki palkintokirjansa jo! Tää juttu on siis sellainen et koska neiti on vasta 6v ja menossa eskariin ni oon luvannu jokaisesta itseluetusta kirjasta uuden kirjan jonka hän saa itse valita kirjakaupasta. Viimeviikolla neiti oli arestissa ja luki kolme kirjaa, mut sovittii et ne voi kuitata yhdellä palkintokirjalla. Aresti on kuitenki aresti eikä siihen oikee sovi palkinnot, ja äidin rahapussi on... No, se kirja on nyt sit kuitenki jo luettu. Uutta sit taas huomenna. Täytynee valkata kirja jossa on vähän vähemmän kuvia. Ei ihan pelkkä tekstikirja varmaa viel jaks kiinnostaa, mut vähemmän kuvia kuitenki. Pöpsy nimittäi lukee hurjaa vauhtia. Kuusvuatiaaks ainaki. Ainiin ja sit pyyntö lopuksi. Ne teistä jotka myy koruja, auttakaa. Hinnoittelu - aargh! Mun ensimmäine "ihan itte meen myymää kadul korui" lähestyy, ja mä en tiedä yhtään korujen hinnoista. Ok, noi korumetallitöherrykset menee viel et saan jonku numeron pistettyy hintalappuu, mut sit hopeiset. Ei mitään hajua! Mä kun en ite ees käytä koruja (ok, nyt oon hiuka opetellu) ni en tiedä mitä ne maksaa liikkees (pitäis käyd kattoos kyl). Eli noi hopeiset korvikset ja ketjut, mitä ihmettä mä osaan niistä pyytää??! Oon kyl lukenu helmetin ketjuja ja tajuun kaikki pointit miks pitäis pyytää kunnon hinta, mut silti, vaikeeta on. Kyl teki tajuutte mun pointit, oma työ, en osaa, muut parenpia, jne. Et siis jos vaikka joku viitsis pistää jotain vinkkiä vaikka sähköpostiin etten mä sit olis ihan niin hukas et onko esim. korvisten hinta vitosen, kympin, viistoista vai jopa kakskymppii. Ok, ei vitosta, sen mä tajuun, mut muuta en. Muutenki vähä jänskättää. Onneks on pitsiviikko ni mä voin ottaa pari rohkasevaa siin seisoes, ja on sopivan piilos viel paikka ettei siihe iha jokane ohikulkija tajuu tulla. Oikeesti hyvä juttu. Ja kun rohkasevatki kuitenki jää ottamatta (mä en juo, tai no kerran vuodes ehkä) eikä muita rohkasevia ole lupa käyttää (laitonta, hyi, enhän mää nyt ikinä semmosia, hyihyi) ni oon siis iha tärinöis hädissäni peloissani häpeissäni ja ties mitä - monelle näkemisen arvoinen paikka :) Huuuuuh...

Oman ajan tuotteita

2009-07-01T21:40:00.004+03:00

Mulla oli muutama päivä ihan ikiomaa aikaa ku Pöpsy oli yökyläilemäs. Siin ehdein kyl sairastaa pikaisen vatsataudinki, mut tulipa tehtyä korujaki. Mä kerrassaan raaskin käyttää ton hopeisen Dream helmen, kova juttu. Tykkään noista ihan hirveesti enkä millään raaskis käyttää, en sit millään. Nyt on sellane olo et pitää saada ainakin viis uutta ku ton menin tuhlaamaa. Toisaaltas toi koru on kyl aika herkkä, tai sit mä oon herkkä ku menin käyttää hopeepalikoita. Sit makeenvedenhelmistä kaulakoru, lukon olis tarkoitus tulla kaulan sivulle. Sen jälkeen rannekoruja; kuparia ja akaattia, swaroja ja vuorikristallia, savukvartsia ja swaroja ja viimisenä makeenvedenhelmiä taas. Sit viel olin aiemmi alottanu tollasen ihan perusjutun, silmälasinauhan. Nyt on vaan vähän epäilystä ilmas et pitäiskös se muuttaa korjata säätää koaulakoruks, vaik eipä se sitä miksikään kuitenkaan muuttais. Emmäätiäää... Olkoot ny mikä on. Sit viel väsäsin muutamat korvikset, mut en jaksanu alkaa niit enää kuvaamaa, se kuvaamine ku ei ole todellakaan mulle mitään mieluista tekemistä. Eikä asia josta voisin sanoa osaavani. Mut oon siit marissu aiemmi jo riittävästi. Kyllä oma aika tekee hyvää :) Tosi hyvää. Kiitos Sinikka. Niin ja vielä. Tää yks pää... Edellisen postauksen ensimmäisistä korviksista. Olin Siniltä saanu koukut ja rondellit, ja vielä paljonpaljon muutakin. Mut kas kun mulla on tossa vino pino kirjeitä odottaas et vastaisin niihin, ja sit menee jo ihmisetki sekasi. Seliseli. Anteeksi Sini. Hävettää. Äh, lopeta höpinät ja tartu kynään. Kylläkyllä. Joopajoo... Ei ku ihan tosi, kyllä mä vielä kirjotan. Varmasti? Varmasti.

Kameraaargh!

2009-06-26T22:53:00.008+03:00

Meni hermot. Mulla kun on se kamera joka oli liikkeen halvin, ja se ei sit tietenkään ole se sama kapistus jota olis voinu kutsuu liikkeen parhaaks, ja sen mä olisin tarvinnu et saisin siedettäviä kuvia. Nimittäin, tein kuparikorun joka on omast mielest aika jees, ja sit mä en saa siitä kuvaa kirveelläkään. Ottaa toho hartioiden väliin ihan kivasti. No, eihän e erikoine koru ole, mut se on kuparia, ja sillo se on sellane mist haluu kunnon kuvan vaik olis vaan kadult löydetty nappi. Nii. Tässä kahdesta huonosta kuvasta toinen, ottakaa siit sit selvää. Pöh. Sitten, piiiitkän odottelun jälkeen mä raaskein ja maltoin käyttää Sinin lähettämiä aarteita(taino, osaa niistä), tiukkaa teki mut kun oli ajatus jo valmiina pääs (vau!) ni pitihän se sieltä ulos saada (ja mitään ei taas jääny sinnekkää poukkoilee) ja koruksi. Tai korviksiksi. Ikäänkuin korvakorut ei olis koruja. Joku on taas vähän yksinkertanen. En mää, joku muu. Uskottavaa haa-haa-haa. Mut korvikset on kivat, ihan oikeaan kohtaa säästelin ja noi helmihatut on ihan tehty noille koukuille, tosin eihän niitä tos näy, ne on Balin sellasia ja useimmat varmaa tietää millasia. Ullalta. Hienoja. Ei tos muut tekemist ollu ku lykät kaik jonoo vaa, mut ei se ain ole ihan niin helppoo miettii ketä siihe jonoo menee. Tai ei ainakaan mulle. Toiset näyttää senkin tietävän ihan tosta noin vaan. Mä sit taas mietin tunteja ja päiviäkin, kokeilen ja kattelen - ja pihtailen. Niii... Ja kus sain kuulia ja kiillotettuu ketjuja, ni sit halusin kiillottaa aiemmin tehdyt korviksetki jotka viime kiillotusreissust jäi matkanvarrel. No enhän mä ny yksiä korviksia ala heiluttelee, piti tehdä kavereita ettei niitä ala pelottaa hiljaisten kovien kuulien seassa. Tuloksena nää kaks paria, ja kolmisin-kuusisin he sit kiillottuivat hienosti limpparipullossa käsipelillä :) Siinä ne oli. Mä tykästyin toho mallii mis on noi swarosydämet, siis ketjumallii. Näyttäis ihan kipeen hyvältä pitkänä koruna, sellaselta sotkuselta, ihan multa. Ongelma? No se et ei näin korutarvikepihi ihmine ku mää voi käyttää niin paljoa kuparia tai hopeeta kerrallaa. Hopeeta mul ei ees ole riittävästi. Mut jäi kyl nakomaan, nakoo ihan tosissaa... Pätkää... Muikkuu... Hu-huu.... Ainiin, Posankka kököttää Turussa. Helsingintietä ku puksuttaa keskustaan ni siin se iskee silmiin ja tajuntaa et oksat pois. Se on kai vaan joku koriste. Tosin, saparon pääs oli lanppu tai kamera tai jotain, en tiä. Et jospa se onkin kgb:n tai cia:n joku juttu. Tai uhvo. Tarkkailee meitä, muttei ole ottanu tarpeeks selvää paikallisest elämänmuodost ja on sekoittanut pari eläintä ja niiden koon ja lätänny väärään paikkaan ja nyt se menee läpi ku kukaa ei tajuu epäillä mitään noin ilmiselvää. Juu, uhvo se on. Ja kun sanoin Säävirkulle et oon nähny ja löytäny isomman prseen ku mun oma, et meneppä kattoo blogist, ni ilme oli mahtava. Luuli et oon kuvannu jotain ihmistä - tai siis ihmisen perää - kadulla. Hihityttää vieläki. Miettikää mikä epäuskoinen hämmästynyt "mitä mun pitäis nyt sanoa" ilme...

Isompi takamus ku mulla !!!

2009-06-23T22:20:00.007+03:00

Kyllä. Ihan totta. Mä olen niin tyytyväinen, mä olen todellakin löytänyt takamuksen joka on mun omaani isompi. Kyl elämä on ihanaa. Ja mullapa on todistusaineistoakin, tietenkin, todisteita pitää olla kun on näinkin tärkeä asia ku pepun koko. Tässä olkaas hyvät; Arvakkaas milt tuntu ku iha omas rauhas ajo autoo ja sit toi oli tien vieres iha varottamatta. Pam! Siin hiuka ehti miettii et onks tos ihan oikeesti tollane? Mikä se o? Näkeeks tota kukaan muu?! Häh?!!! Oli se siinä sit oikeesti, ja veli osas kertoo et se on Posankka. Piti sit viedä Pöpsyki sitä kattoo ja hankkii tota todistusaineistoa samalla. Sit kun muistan ni täs kohtaa kommentoin kommentteja. Ootte te ihania :) Paitsi Heluna, Heluna on pimee, mun ajatuksenjuoksuani kiva lukea?! Pimeetä pimeetä, niin pimeetä :) :) Ei, oikeesti tulee hyvä mieli ku joku sanoo jotain. Joka kerta. Mä en viit jokaises välis ol kiittääs, joten tää on sellane kimppapakettikaikkerral kiitos. Kiitos. Hymyjä. Mä kun aattelin ettei mun kannat mitää kävijä laskuria laittaa, mut kun tuli sata (ja näppylähanskat on edelleen lähettämättä) täytee ni aattelin et olkoot, laitetaa ny, ja kas, kolmesataa on pompsahtanu lisää. Ja Raunista on tullu mun ihka ensimmäinen oikea lukijani :) Ette te ihan terveitä ole siel ruudun ääres, siis tätäki ku luette. En mäkään kyllä. Hyvin sovitaa yhtee. :) Sit. Elämän pieniä isoja asioita. Kuparirenkaat, oon niitä nyt saanu, ja reilusti. Nyt on todelline kuparikuumevillitysjuttusysteemi. Tosin, joku meinaa olla pihi niiden kanssa... Mut mulla on niitä, ja oon niin tyytyväinen ettei tosikaan. Muikulta sain viel kirjeenkin renkaiden mukana. Muikku on mun Kupari. Ei siis kulta ku kupari. Aivan kuin joku ei olis ymmärtäny. Sit mulle tuli kimppapaketti. Tai piti tulla pieni kimppa kuori. Mutta pakettia vaan pukkas, ja hakemaan piti tietty lähteä suurta kysymysmerkkiä perässä vetäen. Sellasta keltasta jos joku haluu tietää. Utelias ku olen ni jo postis avasin hyvin teipatun :) paketin auki ja !!! (liiloja) Oli siellä ne koruilu jututkin, mut kerranki ne jäi taka-alalle - ei ihan heti meinaa odota sellaista sattuvan. Se paketti oli täynnä herkkuja ja vaikka mitä. Muistikirjoja, kyniä, kahvia, herkkuja, upee kortti, sanoinks mä jo et herkkuja, helmilehti!, "käsin tehty" kortteja !!!, Hello Kitty lautasliinoja. Vaikka mitä, jotain saatto unohtuakki täst nyt. Mikä mieletön yllätys ihan varoittamatta, hyppäs puskista ja halas. Vau. Piisku on sitten niin ihana :) Sit vielä iso uutinen. Mulla on persus kipee. Joo. En ol yli vuotee pyöräilly, ja nyt oon sillä pelillä liikkunu kaks päivää ja AUTS. Muuta ei tähän hätään tulekkaa mielee. Nyt palaan kuparin luo, se tuolla mua jo kutsuu kauniilla äänellään, hu-huu, missä oot, tule jooooo... Tuuleeee... Joo, tulen heti :)

Pikavisiitti

2009-06-17T00:30:00.004+03:00

Tervemorohei... Nyt on ollu oikeesti tärkeää tekemistä ja tää on jääny sivuun. Kaikki on muukin on jääny, tai siis oon jättäny. Kuitenkin, kun elämässä tulee eteen tärkeitä asioita, niitä ei ohiteta, niiltä ei suljeta silmiä, niitä ei sivuuteta. Muille asioille on aikaa myöhemmin, rakkaat ihmiset on tärkeämpiä kuin mikään muu koko maailmassa. Ja nyt mulle rakas ihminen tarvitsee mua ja mä annan kaiken mitä ikinä vain voin ja ainoastaan siihen nyt keskityn. Haluan keskittyä. Ehdottomasti. Mut pikavisiitti nyt tänne, kuitenkin hiukan on poltteita. Siis koruiluun. Erityisesti kun oon saamas mun pitkään himoitsemiani kuparirenkaita - aaaaaa....!!! Kuparia, oi ja voi ja oivoivoi. Niiden kanssa huomas jälleen et missä on oikeita korutaiteilijoita. Käväisin nimittäin kääntyys yhdel hopeaketjukurssilla, ihan kysymässä josko vetäjä vois sahata mulle kuparilenkkejä. Yritti, ei onnistunu. Yritti uudelleen ja uudelleen. Ei saanu tää lenkkejä, ei onnistu sanoi. Harmitti. Pistin Helmettiin pyynnön ja oliskos menny tunti kun sain Muikulta vastauksen, ja sit vielä Blueberryltä. Nii. Missäs onkaan ne joiden lanka ei katkea, missä he jotka tekee lenkkejä ja koruja vaikka mistä. He on Muikkulassa ja Blueberrylässä :) Eli helmetissä. Olis pitäny heti tietää. Tiesinki mut halusin ihan ite. Mut. Joo. Nyt ainakin saan niitä ja oon niiiiiin innoissani, sormet syyhyy lujenpaa kupariin ku Jaksonin Maikkeli uuteen nenäleikkaukseen. Ennen tätä pientä retkeä elämän tärkeisiin asioihin mä sain kuitenkin jotain aikaiseksi. Ohhoh. Nii. Ensimmäinen on siitä kun Pöpsy 6v nyt toista kertaa asteli mun luo oma pieni pussukka rahapussi kädessä "Äiti mä haluan ostaa sulta korun" :) :) :) Neuvottelun jälkeen päädyimme tilaukseen ja sen toteutus oli aamulla odottamassa (kuten myös rahat sujautettu huomaamatta neidin pussiin takaisin - hän on maksanut molemmista tilauskoruistaan 2€). Neidin valitsemat helmet - luonnollisesti, sekä tyyli ja kaikki. Kuuluu tietää mitä haluaa. Ja sit mun kuparikuumeeni satoa, hyvin äkkiä tehty, ei kaunista/siistiä jälkeä, mut niin mun näköinen kaikkine pienine epätasaisuuksineen (osa siis ihan tahallista, ettei ole liian tasaista, mä EN ole tasainen). Värit on mun. Ehdottomasti. Joten tästä mä tykkään. Kuparia ja mv-helmiä. Epätasaista. Minua. Minä. Tämä. Niih. Ja tuo on huimasti kuparisempi väreiltään, kamera vaan jotenkin imaisi sen enkä mä ehtiny tarttumaan kiinni ja nyt se kapine ei päästä niitä värejä itsestään ulos. Sekin on selvästi kuparityyppiä. Ei mun syy et kuva huono, ihan jonkun muun. Tietty. Ei sen kummempia. Palaan kyllä, en vaan ihan vielä. Ääreis muistorikasta juhannusta (vaikken mä kyl tajuu mikä siinä niin ihmeellistä on) ja iloisia aamuja.

Rannekoruja

2009-06-08T22:50:00.004+03:00

Nonni. Osaanko olla höpisemättä turhia ja vaan lyödä tekeleet näytille... No en osaa. Hitto. Selitys purkautuu ulos enkä mä pysty vastustamaan, taas mennään... Tykkään ihan hirveesti kaikista tekstihelmistä ja renkaista, eritoten just niistä renkaista, tiette kyl, ne affirmationjuttuhässäkäthopeerenkaat. Kivisirut on mun makuun kans. Niistä en vaan ole jaksanu hetkeen tehdä mitään, innostuin ties mistä muista jutuista välil, mut nyt iski into takas ton verra ja sain (raaskin) käyttää noita tekstihelmiä kans. Ne ei ole hopeeta. Enhän mä nyt hopeeta vois käyttää, sehän on niin paljon paremmassa tallessa hopeelaatikon pohjalla. Kamala se olis jos sitä laatikkoo ei vois välil avat ja hiplat kaikkee ja miettii et voi kun sais lisää. Ihan hukkaan menee hyvä hopee jos siitä jotain menee tekemään. Nii. Joo. Pitäis kyllä. Tehdä jotain. Hamstrasin Ullaltaki hopeelankaa kauheella kiireellä ennen ku jäi lomalle, ja arvatkaas paljonko oon sitä tarvinnu, tai ees edeltävää paria metriä käyttäny? En kerro etten yhtään. Mut kyllä mä tästä, tää nyt on vaan näitä mun pakkomiellejuttuja... Selittää hän. :) Ainiin. Vatane oli saanu lähes 20tuhatta ääntä. Paljon on tietämättömiä rallifaneja... En ees viitti enää manata, kaikki kuitenki hyvi ku se ei pääs vaikuttaa mihinkää, ainakaa täl kertaa ja tonne. Kiitos siitä. Tääl muute sen äänet.

Korvikset, tv, vaalikone

2009-06-06T18:26:00.007+03:00

Raksuttaa ja raksuttaa, vaan eipä tule mitään järisyttävää sanottavaa mieleen taaskaan. Ei lennä sanainen arkku :) Teinpä tuollaiset korvikset. Iso juttu siks et oon pirun pihi hopean kanssa, mitään en raaskis käyttää. Sain KiKissäkin upeet korviskoukut Siniltä, mut oonko raaskinu käyttää vaik vartavasten käskettiin? No en ole. Mut suunnitelma niiden varalle jo on. Tajusin kyl et Sinilläkin oli :) mut täytyy kai mun kaik tehdä niin vaikeesti. Tietty. Mä olen mä. Helppo vaikeeks vaik väkisi. No ei. Kylläpäs. Enkä väittele itseni kanssa. Kylläpäs väittelen. Niin ne korvikset... Muuta ei ole oikein tullu tehtyä. Tai no pari ajatusrannekorua, mut esittelen ne sit kerrallas, kehtaa yksitelle sellasii räpellyksii. Näyttää mukamas paremmalt ku kaik o yhes koos :) Piti muute jo aikasemmi kummastella kun on muitakin ihmisiä joilla ei ole elämää, puuttuu vielä pahemmin ku mulla. Luin jostain lehdestä ku joku katsoja oli kommentoinu salattui elämii et oli purskahtanu hysteeriseen itkuun ku siäl oli tapahtunu jotain, ja ollu hädissään et kamalaa. Joo kamalaa tosiaan. Se on telkkaria ääliö! Hysteeriseen itkuun, anna mun kaikki kestää. Eipä silti, vielä kamalanpaa on se et lapset ottaa sitä tosissaan. Kuulin yhdeltä kaverilta et hänen poikansa, tarhaikäinen, seuraa kyseistä ohjelmaa ja kuvittelee ihan täysillä et se on totta. Ja ilmeisti lapset puhuu siitä päiväkodissa (ainakin todella toivon et lapset) kun Pöpsy kysyi multa taannoin et näkyykö sellane ohjelma meidän telkkarista kun se on niin hyvä. No ei varmasti näy. Huh-huh. Mä muistan sellaisen mainos sarjan et "mitä lapsesi katsoo telkkarista", yhdes osas lapset väsäs viivoi, yhdes yks laps pelkäs askelten ääniä, ja oli niitä muitakin mut noi kaks on jääny mielee. Ne sais pyöriä vieläkin. Varsinkin ku nyt on ties mitä huumeohjelmia jotka saattaa helposti laskee kynnystä ja tehdä päihteistä arkipäivää, tietteks sillai et ei ne nii ihmeellisii ole. No ei olekkaa mut siis sillai... Ääää, osaa selittää. Mut ei se niin hieno asia ole et siit pitää väsätä ohjelmia miten yh myy huumeita ja eiks tullu toinenki mis joku professori tehtailee vauhtia? Kumpaakaan en ole kyl kattonu, mut on silti mielipide. Aika tyhmää kyllä, pitäis tietää enne ku alkaa arvostelee. Mut mä tiedän mitä se elämä on eikä sitä varmasti näytetä niin, vaan jotenkin sillai et se on mukamas niiiin hienoa ja aaaaargh! Sit lapset ku saa kattel sellasii ni alkaa aatel, tai ei ala ajatella, et onko se niin vai ei ja et se on ihan ok. Kun vertaa vaik siihe miten telkus on alkanu olee paljon seksuaalivähemmistöi, ni on sekin tehny siitä hyväksytympää - mikä sit taas on hurjan hyvä asia. Hienoa et jos kotona ei kerrota ni ihmiset oppii ees telkust et on ihan ok olla homo tai rakastaa just sitä ketä rakastaa ja olla oma itsensä. Ääreis hienoa et maailma muuttuu hiljalleen suvaitsevammaksi paikaksi. Mut on aika suuri ero sillä et suvaitaanko rakkautta (no, seksiä) joka ei tee pahaa kenellekkää vaan maailmasta paremman paikan, vai suvaitaanko päihteitä ja väkivaltaa. Nii. Enkä kyllä ole mikään yhden ihmisen ääriliike telkkaria vastaan, tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin. Kyllä mäkin tykkään joskus kattoo väkivaltaa ku äijät hakkaa toisiaa, tai mitä sieltä tuleeki, mut nyt oli kai ajatus siinä et mitä lapset kattoo. Ja ok, ei salatut elämät ny ol paha, mut lapsen maailmas on aika vaikea erottaa totta ja telkkaria kun se on aikuisillekki väliin vaikeeta. Sanoisin et menkää ulos mut sit pitäis ittekki men. Tai niin meenki koht. Äänestämään. Ja taas. Rönsyili. Mä veikkaan et ne kahelit ku tän tulee ni silmät hyppii kuvat läpi ja teksti on sellasta pientä taustakohinaa. Mun puhe on usein kuuntelijoille sellaista. Varmaan helppo uskoa et mä jään suustani kii melko usein ja jutut rönsyilee ku piirrettyjen kauhu sellaset kasvit mitä ne on ne ku kasvaa ja kasvaa vaa. Ja Säävirkku joutuu kuuntelee niitä juttuja ihan urakalla. Toivottavasti palkka on sen mukainen :) Lukevista kaheleista tuli mieleen et kuka näitä oikei viittii lukee?! Mä en kyl viittis. En varmasti. Netti on täynnä kaikkee järkevää, eikä mun höpinät kuulu siihen luokkaan. Mut toisaaltas, aivot pois päältä ja niin ettespäin. Nyt vaalikoneelle (eeenkä ole jättäny viimetinkaan) ja sit laittamaan lappua laatikkoon. .........vaalikoneen jälkeen......... Lieneekö yllätys et Vatanen oli mulle se kaikista epäsopivin ehdokas. Miten mä sen osasin arvata. Nyt tuli huomattua et se tosiaan on... on se. Näkee hyvin mitä ku kattoo vastauksia. Kun sopivin ehdokas oli mun kanssa samaa mieltä 84% niin Vatane ylsi 34%:n. Ja mä jätin pariin kysymykseen vastaamatta kun ei ollu asiasta tietoa ni ei voinu olla mielipidettäkään. Mut Vatanen. Mä ihan tosi revin pöksyni jos se on saanu enemmä ku 200 ääntä, ja neki joiltaki junnuilt ku ei tiä mitä se on asioista mieltä ku äänestää vaa ku se on kert Vatane. Jösses. Mä kyl seuraan sen äänimäärää. Ei voi olla et se pääsis mihkää, ei saa olla niin. Ei ei ei...

Aamukampa

2009-06-05T12:16:00.009+03:00

Nyt on kyllä tää akka haudannu Mielikuvituksensa nettipelin uumeniin. Ja Luovuus on menny kans. Ei synny mitään. Ei mitään. Ostin meille kyl fimo massaa, kokeiltiinki, mut. Mutmut. Nii. Ehkä joku toinen päivä uudestaa. Nyt viikonloppuna. Ja koruja kans. Ja muuta. Paitsi nii, tein mä eilen Pöpsylle aamukamman :) Neiti ei tykkää ollenkaan olla tarhassa. Ensinnäkin siellä on pakko nukkua päiväunet, ja Pöpsy on niiden ottamisen lopettanut kaks vuotiaana. Ei uni tule ni ei se tule. Ja onhan se aika kohtuutonta, mun mielestä, vaatia lasta olemaan paikoillaan sen vaaditun ajan ku muut nukkuu. Sit vakavampi juttu on se että siellä on kiusaamista. Pari poikaa myös lyö, yks ihan urakalla. Ilmeisesti vähän kaikkia. Kiusaamiseen tädit on kommentoinu et tytär on liian herkkä, ja myönnän et onkin hiukan joskus, mut ei se silti oikeuta aiheuttamaan pahaa mieltä. Joskus aikoinaan oli kamalaa kun neiti itki iltaisin ettei halua aamulla mennä tarhaan. Se oli hirveetä! Mä en ennen tiennyt et kiusaaminen alkaa jo tarhassa, ja ettei siihen puututa tarpeeksi. Oikeastaan tuntuu ettei ollenkaan, sen kuvan oon saanu. Koulussa ne tietysti sit jatkaa kiusaamista entistä lujemmin. Ymmärrän lastani kyllä, tietysti, ettei tarha ole mieluinen paikka, ja nyt neiti onkin ollu paljon puolipäiväsenä tai kokonaan pois. Osasyynä myös se etten mä oikein niele tarhantädin mielipiteitä, enkä myöskään kunnioita kyseistä ihmistä ollenkaan. Musta ei tunnu oikealta jättää lastani sellaisen ihmisen mielipiteiden armoille, oppii vielä jotain. Miksi näin? Paras esimerkki lienee et mä sain puhuttelun "sinä luet lapselle sopimatonta kirjallisuutta". Ja mistä kirjasta mahtoi olla kyse? Ette ikinä usko. Mäkin olin todella männyllä päähän lyöty. Kuusella kans. Pikku prinssi!!! En jaksa selostaa koko keskustelua, mut se oli tarhantädin tiukka ja ehdoton mielipide, Pikku prinssi ei ole lapselle sopivaa luettavaa. Huh-huh!!! Mä nyt oletan et jokainen on lukenu kyseisen kirjan. Se on klassikko. Upea, uskomattoman upea tarina. Jos lukija ei ole sitä lukenut niin menee kipinkapin kirjastoon lastenosastolle ja lukee sen. Se on ehkä kaunein tarina maailmassa. Kaunis on just oikea määritelmä. Pari kirja-arvostelua, täällä toinen ja täällä toinen Kerronpa nyt samalla kun kerra alotin et mitä muuta tämä ihminen joka hoitaa/kasvattaa lapsia työkseen ni sanoi. Hän sanoi ettei lapsissa ole mitään eroja, vain kasvatuksessa. Kaikki lapset ovata samanlaisia. Tähän yritin sanoa vastaan, mutta taas oli ehdoton muuri, lapset ovat ehdottomasti samanlaisia, perheen sisäiset erot selittyvät sillä että lapset on kasvatettu eritavoin. Järkyttävää kuulla lastentarhan tädiltä väite etteivät lapset ole yksilöitä. Mun vastaansanomiset aihetti sit väitteen "sulla on auktoriteettiongelma". Hetkinen?! Mikä auktoriteetti hän minulle on? Käsittääkseni me ollaan tasa-arvoisia. Ehdottomasti ollaan. Tai ei, ei olla. Mä olen fiksumpi. Paljon. Keskusteluun kuului paljon muutakin, se kun kesti melkein kaks tuntia ja piti sisällään näitä hurjia mielipiteitä ja juttuja joita en jaksa selittää kun ne on jo pitkiä tarinoita. Kyseenalaistivat suuresti kyseisen henkilön tasapainon, pätevyyden ja yleisen ymmärryksen. Mutta, kaikesta huolimatta, mä käyttäydyin hyvin koko keskustelun ajan, sain hillittyä itseni ja käytökseni (itku kyllä tuli kerran ku alkoi jo kädet ja jalat hakkaa et nyt leikkaa kii ja mä käyn päälle, mut sain siinäki mietittyy et sit menettäisin lapseni, sit tuli itku. Ei ole pitkää aikaa siitä kun mä en olisi hillinnyt itseäni, en olisi edes halunnut hillitä. Vau, mä olen kasvanu :) ). Mä olen siis ehdottomasti kyseisen henkilön yläpuolella. Ja ylpeä itsestäni. Taas tuli näytettyä et mä, ihminen josta joku (moni) vois ajatella ettei osaa käyttäytyä ni osaa samalla kun "normi"ihminen alentaa itsensä. (Eikä tuo ole ekakerta kun noin käy. Mut se on ihan toinen juttu, paljon isompi.) Sellaista. Lapsi ja äiti siis molemmat odottavat että tarha jo loppuis kokonaan, ja nyt päiviä voi laskea kammasta ja Pöpsykin tajuaa paremmin et kyl se kohta on loppu. Kokonaan! Pitäiskös ottaa kuva koko kammasta, jaksaiskos... Ei se kyllä mitenkään ihmeellinen ole, kartonkia ja paperia vaan ja hiukan koristeltu ja merkitty karkkipäivät :) Ja Pöpsy varmaan koristelee lisää vielä et saadaan siitä oikean näköinen. Niin. Luovuus, se pienenpieni tiitiäinen joka surraa ympäriinsä mun päässäni ja etsii ravintoa ja kaveria, ja Mielikuvitus, se isompi värikäs pallontapainen joka hihittää psykedeelisesti pomppiessaan varpaista päähän ja takaisin, ne on nyt molemmat hukkunu Uinuviin virtoihin. Siis peliin. Taas täytyy vetästä pelitauko ohjelmistoon. Kyllä kaverit Luovuus ja Mielikuvitus sieltä sit nousee taas pintaan kun niitä hiukan ruokkii, vaikka sillä fimomassalla. Edellämainitusta syystä koruja ei ole syntyny ku muutama, enkä niistäkään viittiny kuvata ku tän yhden. Syystä että ne on vaan tota perusjuttua, ei mitään ihmeellistä. Tää seuraava Botsvanan akaatista on kuitenkin ihan nätti vaik ei erikoinen olekkaan. Ja nää korvikset kertoo kuvin tän et kaverit L ja Mk on poissa kuvioista. Nyt viikonloppuun, kohti pelivapaata aikaa ja barbileikkejä. Josta tulikin mieleen. Mäkin olen leikkiny barbeilla pienenä, joten on ollu aika yllätysrikasta astella niiden kanssa taas. Niissä on vaikka mitä. Uusin mitä ostin Pöpsylle (oli alessa enkä tajunnu kaupas niit kaikkii juttui) tos kevääl vetäs kyllä pohjat. Typerin juttu mitä siinä on; johto jolla sen voi yhdistää i-podiin. Ei toimi Nokialla, oli pakko kokeilla :) No, se laulaa, suu liikkuu hienommin mitä vois uskoa, siis ihan aikuisten oikeesti hienosti. Sit se vastaa puhelimeen ja puhuu. Ja suu liikkuu. Barbi on siis usb liittimellä kii sellases telinees. Mä sit yks kerta esittelin sitä kaverille et kato ny millane tää on, ja se ei laulanu, puhu vaa puhelimee. Manaamaa sit et hitto tää on jo rikki. Väänsin ja käänsin ja kuulu vaa (pissis äänel) "Barbi moooi. Mitä kuuluu? Joo mä tuun. Ihanks tosi ei voi olla!" jne. Onneks en menny liikkeesee manaamaan, tajusin vahingos sitä väännellessäni et se onki nii et se laulaa ku mikkikäsi on suun edes, ja puhuu puhelimes ku luurikäsi on ylhääl. Vau :) Ja jos puhelin soi kesken biisin eikä niitä käsiä siirrä ni sit se sanoo et "en mä jaksa vastata" ja se menee vastaajaan "Barbi mooooi..." Hitsit ku jaksais vetästä siitä jonku pienen videopätkän kameralla ja pistää tähän, mut nyt en jaks alkaa säätää. Taas rönsyili ja mä unohdin - taas - pitikö vielä sanoo jotain. No, ei ainakaan mitään fiksua (kylläpäs!kylläpäs!).

Upean päivän ilta

2009-05-28T20:35:00.000+03:00

Mun Rakas veljeni on siis meillä. Mä kirjoitan rakkaan isolla siks et men elämässä on kolme rakasta (joo, aika yksin maailmassa, mut...) ja mä arvostan sitä et ne on olemassa sen verran lujaa et se on ison kirjaimen paikka. Nää kolme on tytär, meidän (siis mun ja tyttären iso-) mummu ja mun Jere veljeni. Jere on ... Ei oikeesti voi olla parenpaa veljeä. Tai no olis ku asuis samas kaupungis, se olis asia jonka tahtoisin muuttaa. Hups, alkoi rönsyilee. :) Mut siis, Jeren ja Pöpsyn kanssa mentiin tänään puistoon ja sit näyttään Jerelle feskari, sit kirppikselle ja sit elokuviin. Mä ja Pöpsy ollaan jo nähty Bolt, mut nyt katottiin se 3D:nä. Sit vein pienet :) Heselle ku Pöpsy halus ja nyt he on yhdessä saunassa. Lapselle mieletön päivä, saa olla enon kanssa. Päivällä kuului pihalta "mun Jere eno onkin niin vahva et se nostaa vaikka tän talon" :) :) Mieli on siis suunnattoman hyvä - meillä kaikilla, luulen. Mä --- on vaan niin hienoa olla Jeren kanssa. Ja mulla on ilta edes, saadaan höpistä kirjoista, kvanteista, politiikasta, kirjoista, kirjoista, kirjoista. Ja fysiikasta. Paljon parempaa iltaa ei vois toivoa. Ihana Piisku, uskoa löytyy :) Mut mun on kyl sanottava et kieputtelu on sellasita mitä mä en ikinä koskaan tule oppimaan. Tuskin edes viitsin kokeilla, hermot vaan menis. Se on todella mielettömän upeeta miten toiset osaa, mut mä - ei tule mitään. Ei mulla ole kärsivällisyyttä eikä silmää eikä varsinkaan taitoa. Mut hymyilyttää et joku voi kuvitella mut kieputtelemassa :) Kieputtelukorut on kyl ehkä upeinpia mitä on mahdollista tehdä. On ne. Toi linkitys tos hematiitis oli tota perus juttua, kierteiset on niin paljon siistinpiä, mut en vaan jaksanu, ja toisekseen noi kivet sopii paremmin lähemmäs toisiaan. Mun mielestä. Sit taas toi koru tuolla ekas jutus on sellane mis piti jättää väliä ja siinä oon tehny kierteisiä. Muita ei taida olla tääl näkyvil, ehkä kuvakansiossa, en muista enkä jaksa ruvet kattoo. Kaikkee kun ei aina jaksa kuvatakkaa. Riipuksista senverran et ne on lasia. Ja jo kaduttaa et menin ostamaan, ihan turhaa tuhlausta ja varmasti saan kärsiä. Mut, tai no, en ees oppinu mitää. Kai ne paikkansa löytää. Mulla oli asiaakin. Mutta se meni hukkaan. Yllättävää. Kerronpa et lopetin pelaamisen :) Heitin tunnukset toiselle pelaajalle, en ees tiä jatkaako. Sais kyl, olin nostanu itteni 50-100 suurimman joukkoon. Tekis mieli men kurkistaa et mitä sinne peliin kuuluu, mut en mene. Jään kuitenki säätää jotain, joten olkoon. Tai no jos mä ihan äkkiä kurkistan ja samal mietin et mitä mun piti sanoa... ....eeeiiiikä menny ku hetki... Ja nyt lapset tuli saunasta ja meen viettää aikaa veljen kanssa. Maailman hienointa. Tosissaa. Enkä sit muistanu muistella mitä oli asiaa. Turhaa höpinää vaan taas. Voivoi.

Taitomanni, Vatanen, ym

2009-05-28T10:09:00.002+03:00

Kenellä on maailman paras taidetarvikemyyjä? Mulla! Tästä vois ymmärtää et mä taiteilen - joo. En todellakaan. Mutta mä oon ajautunu käymään Taitomannissa, jäämäs suustani kiinni. Se täti, Soile, on mahtava. Ensinnäkin että se jaksaa kuunnella mun loputtomia höpötyksiäni, mutta että se vielä ajattelee ja ottaa huomioon meidät. Jos kaikki tekis niin ni ei olis mitään syrjäytyneitä, tavallaan ainakaan. Siis, Soile. Se on monta kertaa antanu meille tavaraa mitä on jääny jostain yli. Ihan vaan ystävällisyyttään, tajuaa et me ei köyhinä pystytä hankkimaan kaikkea. Sieltä ollaan saatu vaikka mitä askartelu juttua. Ja neuvoja väreistä ja muista vaikka kuinka. Mä kun en ymmärrä mitää väreistä, en yhtään mitään. Vein kerran koko kasan meidän akvarellikyniä et kerros ny mikä on lämmion ja mikä kylmä väri. Nyt kysyn jo ostaessa :) Mutta mitäs Soile teki viimeks? Mä menin juttelee ja höpisee ja kysyy oliskos sillä ideoita (Soile on sit ihan oikea taiteilija) miten mä saisin koruja esille. Se antoi mulle siitä pöydältä tän telineen; Sanoi ettei tarvi. Ja vielä suunnitteli mun kanssa miten siihen saa kaikkea ja miten siistimmäksi. Mulla on koruteline! Jipii! Niin hianoo! Nyt kun vielä kehtais lähtee johki torille. Tai no siitä se on kii et sais jonku kaveriks mukaan. Pyysin jo Soilea, mut ei yrittäjä niin vaan lähde mihinkään päiväksi. Taitomannista löytää hiukan infoa täältä. Mä lämpimästi suosittelen, omistaja on tosiaan upea, neuvoo ja auttaa ja opastaa. Ja mä painostan sitä verkkokauppaan :) Pakkomielteet. Viittaus edelliseen osaan. Tuossa muuten sit näkyy mun keittiön sivupöytä joka taistelee tätä "mitään ei jätetä pöydille" pakkomiellettä vastaan :) Helmilaatikot on jääny siihen. Oikein hyvä paikka hiplailla kaikkea, mut muuten tosi surkee. Ei kunnon valoa eikä jaksa seisoa suunnittelemassa. Tarttisin surkeesti jonku pöytäsysteemin. Sellainen vanhanaikainen senkki (onko se senkki? se mikä on niinku lipasto mut siit aukee sellane kirjotus-alusta. vanhois elokuvis naiset istuu sen ääreen kirjottamaan kirjeitä rakstetuille sotaan) olis unelma. Sellaisesta mä haaveilen. Tuos kuvas ei sitä sit enää näy, mut mulla on kortteja tos seinäs noiden metallilankojen yläpuolella. Siis todella hienoja kortteja, ei mitään tusinapullaa. Eli kaks korttia Piiskulta ja yks Helunalta. Ne tuo valoa ja väriä mun päiviini kun osuu siitä silmiin monta kertaa päivässä, ja kun kattelen helmiä ni välil käännyn kattoo korttei ku mietin mitäs sitä sit tekis. Ne on niiiin hienoja. (Kuvathan niistä löytyy edeltä.) Sitten Ari Vatanen. Kokoomuksen eurovaaliehdokas. AARGH!!! Niin tyhmä! Tietämätön! Miten voi olla mahdollista?! Ja miksi mä sanon noin? No, kertokoon itse. Seuraavassa suoria otteita maanantain (25.5.09) iltalehdestä jossa Vatasen puheita. "Hiilidioksidipäästöjen vähentäminen on ehkä stalinismin ohella suurin hype, jonka olen elämässäni kokenut." "Tämä on marxilaisuuteen ja neuvostoliittoon pettyneen vihreän liikkeen keksimää syyllistämistä." "Lämmin on hyvä asia, kylmä on paha asia. Kylmällä ilmalla ihminen voi kuolla flunssaan. Hyvinvointi on aina tarkoittanut lämpimämpään kohti menemistä." "Sehän on ihan absurdia, että ihminen tietäisi miten ilmasto muuttuu. Ei kukaan tiedä minkälainen sää on ensi lauantaina." En sano mitään. Sanonpas. Aargh! Ja tuollainen hakee paikkaa sieltä missä päätetään asioita. Ei jmlauta! Mä todella toivon et suomalaiset on tässä kohtaa fiksuja ja osaa pistää lappuunsa jonkin toisen numeron, eihän noin tietämätöntä ihmistä voi oikeesti päästää mihinkään, millainen suomikuva siitäkin syntyis ku toi selittäis tollasia jossain. Ja vaikken mä vielä tiedä ketä mä äänestän ni sen mä tiedän et kokoomus on poissa laskuista ihan jo pelkästään Vatasen takia. Ja te ihmiset, menkää äänestämään. Meille se on retki ja hyvä esimerkki lapselle (ja kukas mä olen ketään neuvomaan miten ollaan yhteiskunnan tukipylväitä?! Mä kun oon se ötökkä siinä pylväässä). Sitten eteenpäin. Haettiin mun Rakas veljeni meille eilen, ja samalla matkalla koukkasin jalokivigalleriassa. Pettymys. Mut näin siellä kuitenkin kivoja riipuksia. Niis oli leima 18KGP ja kysyin myyjältä mitä se tarkottaa. Ku hinnasta päätellen se olis hopeeta (en kehtaa ees kertoo hintaa) mut leima on mulle täysin vieras. Eipä osannu myyjä kertoa, ei vaikka soitti johonkin pitkän puhelun. Eikös tuollaisessa paikassa pitäis tietää mitä myydään riistohinnoilla. No mut kuitenkin. Ostin ne riipukset ja katsoin mitä Helmetti kertoo asiasta. Tälläiset ne siis oli. Kauniita kyllä. Enkä tajunnu tohon pistää mitään vertailukohdetta ni kerrottakoon et kokoa noilla on (ilman ripustuslenkkiä) 25x20mm. Kohtalaisen isoja siis. Syvyyttäkin on paksuimmasta kohtaa 10mm. Mutta tämä tälläkertaa. Eikäku pari tehtyä korua vielä. Nää meni tarhantädille joka halus hopeakoruunsa lisää vaihdettavia riipuksia. Swaro sydämet, kirkas ab ja Golden shadow. Ja sit ihan perus linkitys, hematiittia. Niin ja vielä loppuun pahoittelut kaikille joiden aikemmat kommentit on matkannu kommenttien taivaaseen. Mä kun kohelsin tän blogin kans ni ne johonkin katos. Kyl ne oli kopsus talles, mut jos oisin ottanu sen käyttöön ni olis tullu samas paketis ongelmatkin takas. Harmittaa et katos, mut ne oli sanoja, ihmiset sanojen takana on edelleen olemas :)

Kiitos Piiskulle

2009-05-25T23:13:00.000+03:00

Multa tosiaan pursui varpaidenkin väleistä jo tää blogi kun en saanut sitä kunnol toimii. Mutta sit ilmestyi Piisku mukaan kuvioihin ja hetken päästä paukahti sähköpoostia et nyt toimii. Oon niin kiitollinen :) Nyt voinkin sit alkaa sekottaa uusiks :) No en. Mut jos hiukan yrittäis säätää... Mut toiseen osoitteeseen ja vaihdan sit jos saan toimii oman itseni näköisenä. Tai sit en. Kattoo ny. Mäpä sainkin kortin tänään :) ! Ja upean iloinen, pirteä, mun värinen ja kaikkee. Helunalta kiitos KiKistä. Tälläinen; Ja nyt mä yritän oppia tästä blogista ja sen säädöistä ja kaikesta. Saas kattoo onko akasta mihkää. Ja jatkaa myöhemmin tänne perään (kun ei viitti joka välis laittaa uutta tekstiä). Sain sit oltua sekoittamatta koko hommaa. Mut mulle pikkutarkalle on ihan liikaa sietämistä siinä et mun noita kokeiluversioita mitä oon sit poistanu on tuolla blogilistassa sata. No ei. Viis :) Eikä niitä kukaan muu näe. Kolme kuukaut pitää oottaa ne ne hävii. Mä kun en siedä sitäkään et yksikään tavara on väärällä paikalla tai mikä tahansa pikkuasia ni niin kauan häirittee et saan pois. Isot tärkeät asiat sit taas... Joo. Niissä mä en ole hyvä. Mut pienet. Häiritsee. Muut on myöhässä kun ne pelaa peilin eessä, mä siks ku katon kaik paikat et on kunnos ennen ku voin lähtee ovest pihal. Se ei ole oikeesti kivaa. Tosin, hiukan oon oppinu jo et joku kuppi voi olla pöydällä tai - no ei muuta. Paitsi nii, helmilaatikot! Niitäkin mä alkuun kannoin ja järjestin kaappiin kaks kolme kertaa päiväs - enemmänki, ja ne oli kaapissaki tietys järjestykses, mut sit siit ei vaan tullu mitään. Nyt he kököttää keittiön sivupöydällä. Mikä on saavutus ku meil on leivänpaahdinki kaapis - mitään ylimääräistä kun ei pöydillä pidetä. Mä olen siis oikein tyytyväinen siitä saavutuksesta et pystyn jättää jotain väärään paikkaa ja näkyville. Vielä kun sais muutenkin otettua vähän iisimmin ton asian kans. Onpa kiinnostavaa, meikäläisen pienet pakkomielteet osa 1. Seuraavassa osassa me puhummekin sitten siitä miten kuuluu tiskikaappi täyttää oikein ja kuinka äkkiä ne astiat sieltä siirretään astiakaappiin. Tunnin lopussa jos on aikaa puhumme vielä jääkaapin täyttöjärjestyksestä. Kamalinta on ku alkaa toisten kodeissa siivoomaan - siis ihan huomaamatta. Kun sen tajuu ni lopettaa kyl heti. Ei mua mitenkään häiritse jos jollain on epäjärjestystä, mut mä vaan alan järjestelee. Varmaan joku jäänne entisestä elämästä. Pitää säätää pikkujuttuja. Ja en mä suinkaan ole mikään sairaalasiisti ihmine, en. Mä en tykkää imuroida, joten imuriin tartun hyvin harvoin, mist sen tietää jos se vaik puree. Voi se, ei ikin tiä. Ja muutenki, en mä siis ole mikään siivooja, mä oon järjestelijä. Siivooja olis paljon parempi. Tyyylsäää....

Aargh

2009-05-24T10:20:00.001+03:00

Tyhmästä päästä kärsii koko akka.
Menin sit vaihtaa tätä pohjaa. Ensimmäinen vaihto sujui oikeinkin hyvin, ei mitään ongelmaa. No enkös mä siitä sit intoutunu ettii vielä lisää pohjia ja löysinki vielä mieluisamman. Ja vaihdoin. Ja mitäs sit? No kaik tääs iha pääin mäntyä sekaisin vinottain väärin. Enkä osaa laittaa takas. Tietenkään. Ketuttaa ihan kipeesti. Pieni asia, mut ketuttaa.
Tuo otsikko. Se päätti kärsiä kasvukivuista ja taantua ihan pieneksi. Kommenttisysteemi hyppäs otsikon viereen (suhde?) ja jotkut osat muuttui amerikankielisiks. Ja minähän se osaan asialle jotain tehdä. Eli en.
Tekis mieli paiskata menemään koko juttu, mut toisaaltas, täs on tullu pari juttua vastaan joita en halua hukata bittitaivaaseen, olkoonkin vain tekstiä ja olkoonkin ettei mitään oikeaa menis hukkaan. Mut menis kuitenki. Tai no. Pakkohan (ai on vai) mun on noita yrittää jotenkin korjailla. Ikäänkuin se tänään onnistuis kun ei eilenkään. Mutta yritän. Bittihautuumaa odottaa. Tää oli vähän niinku varotus :)

Ja huuh... Tunti meni, tais mennä ylikin, ja tuloksena hiukan korjattu versio. Edelleen vikoja. Otsikko on nyt liian iso. Tekstin perässä tunnisteet vaikkei pitäis ja kai vielä oli jotain muutaki. Ja häirittee etten saanu sitä pohjaa ku olisin lopultas halunnu. Mutta tää pohja ainaki toimii eikä sekota mua niin et oon valmis heittää kaik höpinät menee.
Tulipa harjoitettua kärsivällisyyttä. Aikoinaan mä olisin heti paiskannu koneen seinään (niin mä hajoitin kaikkien aikojen hienoimman kompuutterini commondore 64:n joskus vuonna "enmuista") ja unohtanu koko blogin samalla heitolla.
Pakko lopuksi sanoa et se joka tekee tästä blogista mun näkösen tosta vain sanoo nyt Hep.

Lahjakoruista

2009-05-23T00:30:00.001+03:00

Nyt mä voin sit esitellä mist aikasemmi puhuin.
Ensimmäinen oli ihmiselle joka vieraili mun elämässä ja näytteli siinä osan joka oli mulle suuri ja tärkeä. Erittäin tärkeä. Muutti paljon. Paremmaksi.
Mä en jaksa tähän sitä alkaa selostaa, piiitkä juttu ja aivan uskomaton. Ja olis saattanu loppua aivan toisin.
Oon ajatellu tätä upeeta ihmistä ja aikonu jo monesti tehdä jotain sopivaa korua, mut ei vaan tullu oikeaa ideaa. Nyt se kuitenkin pomppas. Ei mitään ihmeellistä, mutta kiitollisuutta tästä vihreestä kissakorusta kerrassaan säteilee, tunnetta, kaikkea.

No toinen lahjakoru sitten.
Se syntyi erilaista tunnereittiä. Mulle tuli tunne et tää ihminen tarvii nyt jotain, vaikka onkin tavallaan ihan tuntematon, vaikkei olekkaan. Virtuaalimaailmaystävähyvätyyppitapaus juunou. Mulle tuli sellainen hurja tarve antaa jotain tärkeää, jotain sellaista joka kantaa uuteen aamuun. Mä nyt en sitä ala selvittää, toisten asioita, tunteita, ajatuksia. Enhän mä niitä edes tiedä. Siis sillai tiedä. Mut tiedän kuitenkin sillai toisella tapaa. (on tää niiiin loogista)
Mä sit ajattelin sitä ihmistä ja tää koru tuli ihan täysin sydämestä, muistuttamaan maailman pienistä ja isoista ja antamaan toivoa, rauhaa ja iloa. Kerrankin mun helmilaatikoistani putkahteli esiin juuri niitä elementtejä joita mä halusin. Ne vaan tuli sieltä, melkein itsekseen. Tän korun tekeminen tuntui hyvältä, tuntui et annan itsestäni...
...ja vastaanottajasta oli tuntunut siltä et musta tuntuu et se meni perille mitä musta lähti.
Tääkään nyt ei mitään maailmaa kaatavaa, mutta, se ei ole tärkeintä, tunne taas.

Ja tätä kirjottaessa multa katkes koneesta yhteys kolme kertaa ja sain käynnistellä uudelleen ja nyt kello on miljoona. Mä en kyllä käynnisty aamulla. Toivottavasti Pöpsy keittää kahvin valmiiks enne ku tulee herättää. Nyt sänkyyn. Ja lujaa.

Feskari-päivä

2009-05-21T00:38:00.001+03:00

Tänään - tai siis eilen, vuorokausi ehtiny vaihtumaan, oli Pöpsyn (tyttären) feskariin tutustumispäivä. Oli kuulemmas ollu vaikka kuinka kivaa ja tehtiin sitä ja tätä ja sit se sano ja se teki ja se meni ja saatiin tämmöne laatikko ja ruokalantäti antoi ruokaa ja sit pihalla se ja toi ja ja ja ... Oih, mun pieni kasvaa...

Feskari. Ei eskari. Tai on se eskari mut se on feskari eskari. Eli freinet-koulun esikoulu joka on nimennyt itsensä feskariksi. Mä oon jo kauan miettinyt et haluan laittaa tyttären freinet-kouluun kun sen aika tulee, ja nyt sit kun eskaripaikat oli jo haettu ni tajusin et hitsit, freinettii olis varmaa kannattanu hakee jo nyt et varmasti sit pääsee kouluunki. Soittamaan sinne siis, ja Pöpsy sai viimisen paikan! Tää tapahtui kaks viikkoa sit. Kui hianoo!!! Mä oon huippu innoissani edelleen.

Mä oon sitä mieltä et freinetpedagogiikka on just sellaista joka sopii mun kasvatukseeni ja meidän molempien tyttöjen olemuksiin, persooniin, tempperamentteihin. Se on (mun mielestäni) niin todella paljon parempi kuin tavallinen koulu. Mikäli freinetpedagogiikka on jollekulle tuntematonta niin siitä löytyy tietoa täältä.

Niin se tutustumispäivä. Mä en osaa ees kertoa kuinka erilainen paikka se on tavalliseen kouluun verrattuna. Värikkäämpi, lämpimämpi, avoimempi, vapaampi, kannustavampi. Siis jo noin pikaisesti pinnalta nähtynä. Oppilaat kulki vapaasti ja rauhallisesti, pienemmätkin isommat auttoi heti uusia ihan oma-alotteisesti. Pöpsy sanoi aamulla pihas et olis kiva piirtää ja kaks nykyistä feskari poikaa lähti heti hakemaan neidille laatikollisen kyniä ja paperia. Päivän päätyttyä ope pahoitteli kauheesti et piirrustusta ei löytyny. No, mä sen vein sillo aamulla sisälle hukkaan :) Lapset sai hienot laatikot kesäksi, kesälaatikot, niihin sit kesän mittaan kerätään muistoja, mitä kukin haluaa. Ihana ajatus. Ja nyt kun ajattelee ni kertaakaan en kuullut et ketään olis tarvinnut komentaa (sentään ala-aste) tai huomauttaa mistään, kaikki käyttäytyi todella hienosti, aikuiset ja lapset. Mä olen niiiiiin onnellinen et Pöpsy pääsi sinne kouluun. Tai no jos se eskari feskari ny ensin :)

Koruilusta. Joo, oon tehny jotain. Itseasiassa sitä kaikista mielekkäintä koruilua, lahjakoruja, kaks kappaletta. Tuli olo et nyt mä haluan tehdä näin, ja sit tein. Ymmärrettävistä syistä mä en voi nyt niitä tässä näyttää, mut huomenna tai ylihuomenna - ja dääm, vasta ylihuomenna, huomenna kun on pyhä. DäämDäämDääm. Mä kun odotan jännityksellä onko ne ollenkaan mieleisiä. Mut oli pakko tehdä kun tuli se olo et haluu antaa. Ei siihe parane pyristellä vastaan. Ja varsinkin kun molemmista koruista tuli hirmu hyvä mieli. Mut niistä sit myöhemmin.

Parit peruskorvikset tein edellisiltana telkkua tuijottaessa. Niissä ei mitään ihmeellistä ole, swaroja roikkuu peruspohjista. Mut tulipa tehtyä.

Onko mulla vielä jotain kerrottavaa? Eipä taida olla.
Ainii, sain gemssulta palikoita tänää. Ne lähetti mulle virheellisesti pienten hopeisten kolmiorenkaiden sijasta 6mm kultaisia renkaita. Ohhoh. Mitä ihmettä mä niillä teen? En mitään. Mut en mä valittamaan ala, kai ne joskus saa johonkin tuupattua.

Säävirkusta

2009-05-18T13:43:00.001+03:00

Aurinko paistaa, huippu kesäinen päivä, ja mitä tää tekee? Istuu koneella ja pelaa!!! Huh.
Mä en ole ikinä pelannu mitään netti pelejä, mut nyt tos viikko sit menin tyhmyyttäni kokeilee tätä ja siihen jumitti. On sit tullu perustettua kylä jos toinenkin ja levennettyä takapulta sentti tai kaks. Että osaakin tuntua tyhmältä! Mut nyt kyllä irtaannun siitä :)

Oon mä kuitenkin saanu pari korua väsättyä, ensimmäinen ihan vaan leikkimistä pikkubiconeilla, mä kun tykkään ylilujaa Swaroista ja ruskeasta. Toinen on sit taas epätoivoista akaattien käyttöä et pääsis niistä jo eroon. En ees tajuu miks ihmees oon niitäki hamstrannu. Varmaan jostain tosi pätevästä syystä, epäilemättä. Akaatin seurana lasia, samasta "kulutetaan pois" syystä. Korulla mittaa hiukkasen yli metri.

Kuvaaminen takkuaa, tehny sitä ihan alusta asti. Taas yksi asia jossa mä en ole hyvä. Mut mitäpä siitä. Kaikkihan tietää et noi korut on luonnossa ihan järisyttävän upeita :):):) Joopajoo...

Mulla oli eilen vielä mielessä vaikka mitä höpinöitä, mut oikeinkin sujuvasti ovat unohtuneet. Yllätys yllätys. Mun muistini on kyl uskomattoman huono. Tosissaan. Mut oma moka, joten ei parane valittaa. Valitan sit Säävirkulle :)

Säävirkusta. Se on siis mun hoitsu (joo, oon hoidossa, varokaa!). Huippureilu ja mukava Nainen. Mut osaa olla myös hurjan pelottava. Se kun kattoo sua sillai "mitäs oot tehny onko jotain kerrottavaa" ni sydän tekee voltin, aivot karkaa niskaan piiloon ja keuhkot unohtaa tehtävänsä. Sen lisäksi puhe muuttuu änkytykseksi kun sanat ei uskalla tulla ulos. Ne ryntää kielen alle ja sieltä sit tönii heikommat ulos ja ne putkahtelee sit esiin epämääräisenä virtana ja kauheella vauhdilla päästäkseen äkkiä tuolin alle. Ihan tosi. Yksikään osa kropasta ei tiedä mitä pitäis tehdä ja jokainen osa yrittää olla näkymätön ja piiloutua toisen osan taakse. Sano siinä sitten et mä en ole tehny mitään. Ja sille ei ryppyillä. Ryppyilyä ei edes ajatella. Koko sana on parasta siivota sanavarastosta.
Ja joo, saattaapa lukea tätäkin. Mä en ole tehny mitään:)

Terry Pratchetin kirjoissa esiintyy muori Säävirkku. Joka on siis kuin mun Säävirkkuni tai mun Säävirkkuni on kuten se. Siksi nimi Säävirkku.
Muori Säävirkku on noita. Noidilla ei ole johtajaa ja muori Säävirkku on se johtaja jota noidilla ei ole. Niis kirjois on paljon muitakin henkilöitä joita ei todellakaan löydy mistään muualta koko tunnetusta maailmankaikkeudesta. Tarinat kertooki kiekkomaailmasta (ei jääkiekkoa, vaan kiekon muotoinen maailma/planeetta jossa on magiaa vaikka kuinka ja vielä enemmän uskomattomia tapauksia, tilanteita, ihmisiä, peikkoja, jumalia, velhoja, ja vaikka mitä). Mä todella suosittelen, ainakin jos tykkää parodiasta, huumorista, mielikuvituksen räiskeestä. Mä olen monasti hihittänyt ääneen niitä kirjoja lukiessani. Nää on niitä joita lukee uudestaan ja uudestaan. Kirjastoon siis poistukaa.

Toinen hopea

2009-05-15T12:18:00.001+03:00

Sain sit viimein sen peruuttamattoman hopeapistoksen minäkin. Siitä ekasta korusta jysähti niin et silmät vilkkuu ja pyörii - tosin syystä että oon tuijottanu ties mitä riipuksia ja osia ja lankoja hopeasta ja haaveillu mitä kaikkea haluis jos sais. Mielessä sen tuhat ideaa, vain rahoitus puuttuu. Tarjolla paikka sponsorille :)

Asiaa olis vaikka ja kuinka, mut pitää lähteä tapaamaan täti Säävirkkua joten esittelen nyt vaan eilisen saavutuksen ja palaan höpisemään kunhan ehdin. Tosin meinasin jättää esittelyt sikseen kun tuo ei ihan ole mulle mieleinen, ja siksi ei et nuo vuorikristallien fasetit ei ole sellaisia kun halusin. Näkyihän ne kuvas kun tein tilausta, mut en mä tajunnu kattoa. Kokemuksen puutetta - ja sitä "äkkiämullemähaluunfasettikiviähetinytmulleheti". Tykkään enemmän sellaisista harvemmista faseteista kun oli niissä ekan hopeakorun savukvartseissa. Ja nuo lenkitkin on ihan väärän kokoisia, enhän mä osannu oikean kokoisia noille röpelölenkeille tilata, mut pakko niitä oli päästä käyttämään kuitenkin. Tietty.
Mutta siis, 10mm vuorikristallia faseteilla ja hopeaa.

Niin ja siitä on sanottava heti eikä myöhemmin et oon hurjan otettu kaikista kommenteista. KIITOS. Hymyilyttää niin et ei tiedä mitenpäin olis.
Mä hihittelin täällä ittekseni et mistäköhän löytäisin Sinille näppylähanskat ja kuinka lujaa se tipahtais jos mä sellaiset lähettäisin :) Edelleen se hihityttää. Nyt en kyl voi enää niitä lähettää kun menin siitä ääneen sanomaan, mut eipä ollu sadas :)
Ja Piisku, mäkö ajattelija! Hui. Huijuijui! Se on saanu mun posket ihan kipeiksi. Vastaantulijat tänään vielä joutuu ihmettelee mitä mä kiherrän kulkiessani yksin kaupungilla. Voittamaton olo, fiilis sata. Kui hianoo!

Mut nyt mentävä ettei myöhästy Säävirkusta. Oon oikee oottanu tätä tapaamista ja mulla on latingissa puhetta niin et jalat alta. Vaik ei siltä kyllä lähde jalat alta mistään. Jos joku on lukenu Terry Pratchettiä niin tietää kuka on muori Säävirkku - ja varsinkin millainen on muori Säävirkku. Siitä voi hyvin päätellä millainen on mun tapaamani ihminen jos häntä kutsun täti Säävirkuksi. Tosin vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä ja hymyillen. Ja arvostaen.

Mummulle

2009-05-12T22:55:00.001+03:00

Tälläisen korun tein meidän mummulle. Hiukan myöhässä äitienpäivää ajatellen, mut mitäs me pienistä. Meidän mummu on niin upea mummu et se ansaitsis koruja joka viikko. Tää onkin kyllä jo aika mones sen korurasiaan. Mummulla onkin nyt ollu jokakerta kun ollaan käyty ni jotain mun tekemää päällä, vähintään korvikset :)
Mummu tykkää et on blingiä. Paljon. Ja tässä sitä riittää. Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä tää vaaleanvihreisiin makeanvedenhelmiin, mut mummupa ei pahemmin vihreästä välitä joten sininen tuli tilalle oikein sujuvasti. Pieni suuri ihme oli et multa löytyi jotain sinistä. Tuo Swaron lehti on mieletön. Väleis särmikkäitä lasihelmiä. AB pinnotus niissä ja riipuksessa. Ja kohtalaisen vaikea kuvattava.

Korvikset kans mukana- on kuulemmas alaston ilman korviksia :)
Me tytöt kiikutetaan korut mummulle heti huomenna.

Mitä mä just sanoin

2009-05-11T12:39:00.001+03:00

Just kehuin miten kirjejuttu on ollut palkitsevaa, 5min sen jälkeen kolahti posti ja sen mukana kortti Piiskulta. Piiskuun osui salama ensimmäisellä KiKi kierroksella ja neiti joutui kirjoittamaan mulle. Kirjeitä on nyt matkannu välillä helsinki-rauma enemmän kuin se yksi :) Ja mä olen saanu myös näitä upeita kortteja, itsetehtyjä. Piisku on oikeesti oikea korttitaiteilija. Kattokaas vaikka näitä; Oikeanpuoleisen oon saanu jo aiemmin ja vasemmanpuoleinen ilahdutti mua juuri :) Näitä kortteja voi lisää katsella ja ihastella seuraamalla Piiskun tassujen jälkiä täällä.